Jaloa kansaa : Rodunjalostus lainsäädännön motiivina Suomessa 1935–1970

Abstract

Seuraten Saksan ja muiden Pohjoismaiden esimerkkiä, rotuhygieniasta ja rodunjalostuksellisista pyrkimyksistä muodostui tärkeitä periaatteita suomalaisessa lainsäädännössä 1900–luvun ensimmäisellä puoliskolla. Tämän sosiaali- ja aatehistoriallisen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten rotuhygieeniset näkemykset ja rodunjalostuksellista motiivit ilmenivät lainvalmisteluaineistossa ja eduskunnan keskusteluissa, sekä millaisessa yhteiskunnallisessa ja historiallisessa kontekstissa suomalaiset lainsäätäjät ottivat rotuhygienian omakseen? Miksi rotuhygieniasta muodostui merkittävä osa suomalaista lainsäädäntöä ja miten sen soveltamisen perusteet ja käytänteet kehittyivät vuosien 1935–1970 välillä ja miten tätä muutosta perusteltiin? Minkä takia lainsäätäjät vakuuttuivat siitä, että vajaamielisten, mielisairaiden ja antisosiaalisten yksilöiden kasvava massa uhkasi suomalaista kansanruumista ja täten koko maan kohtaloa? Tutkimus käsittelee vuonna säädetyn 1935 sterilisaatiolain, vuoden 1950 sterilisaatio-, kastraatio- ja aborttilakien, sekä vuoden 1970 sterilisaatio-, kastraatio- ja aborttilakien säätämistä edeltävää lainvalmistelua ja miten lakeja sovellettiin käytännössä. Biologisen rappion – degeneraation vastainen taistelu nähtiin niin tärkeäksi, että vuonna 1935 säädettiin perinnöllisin perustein pakkosterilisaatiot mahdollistava laki. Vuoden 1935 laki todettiin nopeasti riittämättömäksi ja samalla paine raskauden keskeytyksiä koskevan lainsäädännön säätämiseksi kasvoi, niinpä vuonna 1950 tulivat voimaan aiempaa ankarammat sterilisaatiolait, sekä rotuhygieenisin perustein suoritettu abortti laillistettiin. Kun lakeja uudistettiin kolmannen kerran vuonna 1970 asenteiden muutosten myötä pakkosterilisaatioista luovuttiin ja raskauden keskeytys sallittiin sosiaalisista syistä. Suomalainen yhteiskunta koki suuria muutoksia näiden kolmen lainsäädännöllisen vaiheen aikana maan ottaessa askelia kohti pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Vuosien 1935 ja 1950 lakien säätämisen aikana, suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi yhteistä hyvää ja kansalaisten velvollisuuksia korostava ajattelu, mikä mahdollisti lääkintöhallituksen määräämien sterilisaatioiden ja aborttien kaltaisten pakkokeinojen toteuttamisen. Yksilöitä, jotka eivät kyenneet toteuttamaan yhteiskunnan heille asettamaa roolia, ei pidetty täysivaltaisina ja arvokkaina ihmisinä, mikä näkyi sterilisaatio- ja aborttilainsäädännön lisäksi, esimerkiksi äänestysoikeuden rajaamisena mielisairailta, vajaamielisiltä ja köyhäinhoidon holhouksen alaisilta. Suomalaisen rotuhygieenisten sterilisaatioiden- ja aborttien huippuvuodet asettuivat 1950–1960 –lukujen taitteeseen, mutta jo 1960–luvulla sosiaalipolitiikka ja yhteiskunnallinen ajattelu ottivat uuden suunnan ja yksilön yhteiskunnallisia velvollisuuksia korostanut ajattelu vaihtui yksilön oikeuksia ja autonomiaa korostavaan ajatteluun, jossa yhteiskunnan tehtäväksi muodostui yksilön oikeuksien turvaaminen, minkä seurauksena rotuhygieeninen lainsäädäntö purettiin Suomesta.