Arkkitehtuurin uusi poetiikka : Fenomenologinen tutkimus teknologian ylittämisen mahdollisuudesta nykyarkkitehtuurissa
Passinmäki, Pekka (2011)
Passinmäki, Pekka
Tampereen teknillinen yliopisto. Arkkitehtuurin laitos
2011
Rakennetun ympäristön tiedekunta - Faculty of Built Environment
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3526-7
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3526-7
Tiivistelmä
Väitöskirjassa tarkastellaan poetiikan ja teknologian suhdetta arkkitehtuurissa. Keskeisenä lähteenä ovat saksalaisen filosofin Martin Heideggerin (1889–1976) kirjoitukset. Heidegger ei anna kirjoituksissaan valmiita vastauksia, vaan hänelle tärkeintä on kysyminen, jonka myötä asioihin pyritään löytämään oikea suhde. Hänen tunnetuimmassa arkkitehtuuria käsittelevässä esseessään Bauen Wohnen Denken (1954) pohditaan asumista, rakentamista ja ajattelemista. Tuossakaan kirjoituksessa ei anneta valmiita vastauksia, vaan esseen tavoite on kiteytetty seuraavasti: ”Riittävästi saavutetaan, jos asuminen ja rakentaminen tulevat kysymisen arvoisiksi ja ovat näin jotakin ajattelemisen arvoista.” Heideggerin mukaan se, mikä asumisessa ja rakentamisessa on kaikkein ”kysymisen arvoisinta”, koskee poeettista asumista ja sen mahdollisuutta nykyaikana. Väitöskirjan tutkimuskysymys nouseekin suoraan Heideggerin tematiikasta. Käsissä olevassa tutkimuksessa pohditaan, onko teknologian ylittävä poeettinen lähestymistapa mahdollista nykyarkkitehtuurissa – ja miten se on mahdollista? Tutkimus jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä tarkastellaan arkkitehtuurin poetiikan historiaa antiikista nykypäivään. Toisessa osassa keskitytään ns. uuden arkkitehtuuripoetiikan lähtökohtien tarkasteluun.
Ensimmäisessä osassa uutta poeettista lähestymistapaa kuvaillaan laajaa historiallista kokonaiskuvaa vasten. Siinä selvitetään, miksi tilanne arkkitehtuurissa on tällä hetkellä se, mikä se on, ja miksi uutta lähestymistapaa tarvitaan. Antiikin aikana ihmisen suhde luontoon oli luontokeskistä (kosmoskeskistä). Maailma (makrokosmos) nähtiin järjestäytyneenä kokonaisuutena, jonka lakien mukaan myös ihminen (mikrokosmos) toimi. Rakennukset nähtiin kosmoksen jumalaisen arkkitehtuurin metaforina. Antiikin arkkitehtuuri oli poeettista, koska se toi esiin samaa järjestystä, jota koko todellisuus noudatti. Kirkko omaksui antiikin kosmologian: keskiajan teologiassa pyrittiin yhdistämään Platonin ja Aristoteleen synnyttämä traditio kristinuskoon. Näin poeettisen arkkitehtuurin perinne jatkui myös keskiajalla.
Uudella ajalla ihmisen suhde luontoon muuttui ihmiskeskiseksi (antroposentriseksi). Ihminen nähtiin primaarina, luonto sekundaarisena. Uuden ajan ajattelussa, jota esimerkiksi Galilei, Newton ja Descartes edustivat, todellisuuden oma järjestys alkoi menettää merkitystään ja luontoa alettiin lähestyä yhä enemmän ihmisen rationaalisen ajattelun pohjalta. Ihminen alkoi muuttua subjektiksi, maailma objektiksi, mikä tarkoitti aikaisemmin yhtenäisenä koetun todellisuuden pirstoutumista. Arkkitehtuurissa uuden ajan ajattelua edustivat mm. Claude Perrault (1613–1688) ja Jacques-Nicolas-Louis Durand (1760–1839). Perraultin teoriassa makrokosmoksen ja mikrokosmoksen välinen linkki katkaistiin ensimmäisen kerran arkkitehtuurissa. Durand vei Perraultista alkaneen kehityksen päätepisteeseensä, mikä merkitsi arkkitehtuurin poetiikan lopullista hylkäämistä ja arkkitehtuurin muuttumista teknologiaksi. Moderni rationalistinen lähestymistapa on jatkunut edelleen varhaisfunktionalistien teorioissa sekä suuressa osassa nykyistä postmodernia arkkitehtuuriajattelua. Nykyaikainen teknologia on tuonut monia merkittäviä parannuksia ihmisten elin- ja asuinolosuhteisiin, mutta sillä on myös varjopuolensa: ihminen tuntee itsensä usein kodittomaksi modernin teknologian luomassa ympäristössä.
Uuden arkkitehtuuripoetiikan mahdollisuus on yhdistetty käsillä olevassa tutkimuksessa fenomenologiaan. Fenomenologiassa on systemaattisesti pyritty palauttamaan nykyajan ihminen teknologiaa alkuperäisemmälle perustalle. Kaikkein perusteellisimmin poetiikan ja teknologian suhdetta on käsitellyt Heidegger, jonka näkemys todellisuuden kokonaisuudesta itseorganisoituvana kosmoksena voidaan nähdä antiikin kosmosajattelun suorana jatkeena. Esseessään Bauen Wohnen Denken Heidegger kuvaa todellisuuden järjestäytynyttä kokonaisuutta neliyhteytenä (Geviert). Neliyhteyden kuvauksessa ihminen ja maailma saatetaan jälleen samaan todellisuuteen, mikä luo perustan uudelle arkkitehtuurin poetiikalle. Heideggerin merkitys on erityisesti siinä, että hänen ajattelussaan poeettinen ja teknologinen eivät asetu totaalisesti vastakkain vaan poeettinen luo perustan teknologiselle. Toisin kuin joskus on väitetty, Heideggerin tekniikan analyysit eivät johda nostalgiaan vaan uuteen tapaan ymmärtää teknologia osana alkuperäisempää todellisuutta. Suhdettaan teknologiaan Heidegger kuvaa silleen jättämiseksi (Gelassenheit). Silleen jättämisessä sanotaan paradoksaalisesti ”kyllä” ja ”ei” tekniselle maailmalle.
Tutkimuksen toisessa osassa tarkastellaan uuden arkkitehtuuripoetiikan lähtökohtia neljän teeman kautta. Nämä ovat: kehollisuus, tilallisuus, ajallisuus ja merkitys. Ihmisen kehollisuudesta ja ihmisen oikeasta tavasta asettua maailmaan Heidegger toteaa: ”Vain jos kykenemme asumaan, voimme rakentaa.” Tämä tarkoittaa, että vain jos opimme olemaan oikealla tavalla maailmassa, voimme rakentaa. Oikea tapa merkitsee oman kehon silleen jättämistä, mikä luo perustan neliyhteydessä asumiselle ja rakentamiselle. Poeettisen arkkitehtuurin tulee sitoutua paikkaan ja aikaan eli tiettyyn historialliseen todellisuuteen. Paitsi paikasta ihmisen tulee löytää koti myös ajasta. Jotta tämä on mahdollista, arkkitehdin tulee kyetä kohtaamaan uudella tavalla paikka, aika ja historia. Tietty historiallinen todellisuus tarkoittaa myös tiettyä kulttuuria, tiettyä olemassa olevaa merkitysyhteyttä. Fenomenologiassa korostetaan konkreettista aineellista maailmaa ihmisen kotiinpaluun lähtökohtana. Aineellinen muodostaa sen perustason, johon merkitykset ihmisen kokemuksessa kiinnittyvät. Merkitykset eivät kuitenkaan ole aineellisia, vaan ne muodostavat oman ei-aineellisen ideaalisen tasonsa. Tätä tarkastelen tutkimukseni lopuksi.
Tutkimuksessa nostetaan esiin useita arkkitehtuuriteoreetikkoja ja -suunnittelijoita, joiden inspiraation lähteinä Heidegger on ollut. Heitä ovat muun muassa Hans Scharoun, Christian Norberg-Schulz, Kenneth Frampton, Karsten Harries, Alberto Pérez-Gómez, Juhani Pallasmaa ja Peter Zumthor. Pääosa edellä mainituista tunnetaan kirjoittajina, mutta esimerkiksi Scharoun ja Zumthor ovat kertoneet Heideggerin vaikuttaneen nimenomaan heidän suunnittelutyöhönsä. Kirjallinen käsittely ja konkreettiset rakennusesimerkit vuorottelevat tutkimuksessa.
Ensimmäisessä osassa uutta poeettista lähestymistapaa kuvaillaan laajaa historiallista kokonaiskuvaa vasten. Siinä selvitetään, miksi tilanne arkkitehtuurissa on tällä hetkellä se, mikä se on, ja miksi uutta lähestymistapaa tarvitaan. Antiikin aikana ihmisen suhde luontoon oli luontokeskistä (kosmoskeskistä). Maailma (makrokosmos) nähtiin järjestäytyneenä kokonaisuutena, jonka lakien mukaan myös ihminen (mikrokosmos) toimi. Rakennukset nähtiin kosmoksen jumalaisen arkkitehtuurin metaforina. Antiikin arkkitehtuuri oli poeettista, koska se toi esiin samaa järjestystä, jota koko todellisuus noudatti. Kirkko omaksui antiikin kosmologian: keskiajan teologiassa pyrittiin yhdistämään Platonin ja Aristoteleen synnyttämä traditio kristinuskoon. Näin poeettisen arkkitehtuurin perinne jatkui myös keskiajalla.
Uudella ajalla ihmisen suhde luontoon muuttui ihmiskeskiseksi (antroposentriseksi). Ihminen nähtiin primaarina, luonto sekundaarisena. Uuden ajan ajattelussa, jota esimerkiksi Galilei, Newton ja Descartes edustivat, todellisuuden oma järjestys alkoi menettää merkitystään ja luontoa alettiin lähestyä yhä enemmän ihmisen rationaalisen ajattelun pohjalta. Ihminen alkoi muuttua subjektiksi, maailma objektiksi, mikä tarkoitti aikaisemmin yhtenäisenä koetun todellisuuden pirstoutumista. Arkkitehtuurissa uuden ajan ajattelua edustivat mm. Claude Perrault (1613–1688) ja Jacques-Nicolas-Louis Durand (1760–1839). Perraultin teoriassa makrokosmoksen ja mikrokosmoksen välinen linkki katkaistiin ensimmäisen kerran arkkitehtuurissa. Durand vei Perraultista alkaneen kehityksen päätepisteeseensä, mikä merkitsi arkkitehtuurin poetiikan lopullista hylkäämistä ja arkkitehtuurin muuttumista teknologiaksi. Moderni rationalistinen lähestymistapa on jatkunut edelleen varhaisfunktionalistien teorioissa sekä suuressa osassa nykyistä postmodernia arkkitehtuuriajattelua. Nykyaikainen teknologia on tuonut monia merkittäviä parannuksia ihmisten elin- ja asuinolosuhteisiin, mutta sillä on myös varjopuolensa: ihminen tuntee itsensä usein kodittomaksi modernin teknologian luomassa ympäristössä.
Uuden arkkitehtuuripoetiikan mahdollisuus on yhdistetty käsillä olevassa tutkimuksessa fenomenologiaan. Fenomenologiassa on systemaattisesti pyritty palauttamaan nykyajan ihminen teknologiaa alkuperäisemmälle perustalle. Kaikkein perusteellisimmin poetiikan ja teknologian suhdetta on käsitellyt Heidegger, jonka näkemys todellisuuden kokonaisuudesta itseorganisoituvana kosmoksena voidaan nähdä antiikin kosmosajattelun suorana jatkeena. Esseessään Bauen Wohnen Denken Heidegger kuvaa todellisuuden järjestäytynyttä kokonaisuutta neliyhteytenä (Geviert). Neliyhteyden kuvauksessa ihminen ja maailma saatetaan jälleen samaan todellisuuteen, mikä luo perustan uudelle arkkitehtuurin poetiikalle. Heideggerin merkitys on erityisesti siinä, että hänen ajattelussaan poeettinen ja teknologinen eivät asetu totaalisesti vastakkain vaan poeettinen luo perustan teknologiselle. Toisin kuin joskus on väitetty, Heideggerin tekniikan analyysit eivät johda nostalgiaan vaan uuteen tapaan ymmärtää teknologia osana alkuperäisempää todellisuutta. Suhdettaan teknologiaan Heidegger kuvaa silleen jättämiseksi (Gelassenheit). Silleen jättämisessä sanotaan paradoksaalisesti ”kyllä” ja ”ei” tekniselle maailmalle.
Tutkimuksen toisessa osassa tarkastellaan uuden arkkitehtuuripoetiikan lähtökohtia neljän teeman kautta. Nämä ovat: kehollisuus, tilallisuus, ajallisuus ja merkitys. Ihmisen kehollisuudesta ja ihmisen oikeasta tavasta asettua maailmaan Heidegger toteaa: ”Vain jos kykenemme asumaan, voimme rakentaa.” Tämä tarkoittaa, että vain jos opimme olemaan oikealla tavalla maailmassa, voimme rakentaa. Oikea tapa merkitsee oman kehon silleen jättämistä, mikä luo perustan neliyhteydessä asumiselle ja rakentamiselle. Poeettisen arkkitehtuurin tulee sitoutua paikkaan ja aikaan eli tiettyyn historialliseen todellisuuteen. Paitsi paikasta ihmisen tulee löytää koti myös ajasta. Jotta tämä on mahdollista, arkkitehdin tulee kyetä kohtaamaan uudella tavalla paikka, aika ja historia. Tietty historiallinen todellisuus tarkoittaa myös tiettyä kulttuuria, tiettyä olemassa olevaa merkitysyhteyttä. Fenomenologiassa korostetaan konkreettista aineellista maailmaa ihmisen kotiinpaluun lähtökohtana. Aineellinen muodostaa sen perustason, johon merkitykset ihmisen kokemuksessa kiinnittyvät. Merkitykset eivät kuitenkaan ole aineellisia, vaan ne muodostavat oman ei-aineellisen ideaalisen tasonsa. Tätä tarkastelen tutkimukseni lopuksi.
Tutkimuksessa nostetaan esiin useita arkkitehtuuriteoreetikkoja ja -suunnittelijoita, joiden inspiraation lähteinä Heidegger on ollut. Heitä ovat muun muassa Hans Scharoun, Christian Norberg-Schulz, Kenneth Frampton, Karsten Harries, Alberto Pérez-Gómez, Juhani Pallasmaa ja Peter Zumthor. Pääosa edellä mainituista tunnetaan kirjoittajina, mutta esimerkiksi Scharoun ja Zumthor ovat kertoneet Heideggerin vaikuttaneen nimenomaan heidän suunnittelutyöhönsä. Kirjallinen käsittely ja konkreettiset rakennusesimerkit vuorottelevat tutkimuksessa.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4980]