Arkkitehtuurin uusi poetiikka : Fenomenologinen tutkimus teknologian ylittämisen mahdollisuudesta nykyarkkitehtuurissa

Abstract

Väitöskirjassa tarkastellaan poetiikan ja teknologian suhdetta arkkitehtuurissa. Keskeisenä lähteenä ovat saksalaisen filosofin Martin Heideggerin (1889–1976) kirjoitukset. Heidegger ei anna kirjoituksissaan valmiita vastauksia, vaan hänelle tärkeintä on kysyminen, jonka myötä asioihin pyritään löytämään oikea suhde. Hänen tunnetuimmassa arkkitehtuuria käsittelevässä esseessään <i>Bauen Wohnen Denken</i> (1954) pohditaan asumista, rakentamista ja ajattelemista. Tuossakaan kirjoituksessa ei anneta valmiita vastauksia, vaan esseen tavoite on kiteytetty seuraavasti: ”Riittävästi saavutetaan, jos asuminen ja rakentaminen tulevat kysymisen arvoisiksi ja ovat näin jotakin ajattelemisen arvoista.” Heideggerin mukaan se, mikä asumisessa ja rakentamisessa on kaikkein ”kysymisen arvoisinta”, koskee poeettista asumista ja sen mahdollisuutta nykyaikana. Väitöskirjan tutkimuskysymys nouseekin suoraan Heideggerin tematiikasta. Käsissä olevassa tutkimuksessa pohditaan, onko teknologian ylittävä poeettinen lähestymistapa mahdollista nykyarkkitehtuurissa – ja miten se on mahdollista? Tutkimus jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä tarkastellaan arkkitehtuurin poetiikan historiaa antiikista nykypäivään. Toisessa osassa keskitytään ns. uuden arkkitehtuuripoetiikan lähtökohtien tarkasteluun.

Ensimmäisessä osassa uutta poeettista lähestymistapaa kuvaillaan laajaa historiallista kokonaiskuvaa vasten. Siinä selvitetään, miksi tilanne arkkitehtuurissa on tällä hetkellä se, mikä se on, ja miksi uutta lähestymistapaa tarvitaan. Antiikin aikana ihmisen suhde luontoon oli luontokeskistä (kosmoskeskistä). Maailma (<i>makrokosmos</i>) nähtiin järjestäytyneenä kokonaisuutena, jonka lakien mukaan myös ihminen (<i>mikrokosmos</i>) toimi. Rakennukset nähtiin kosmoksen jumalaisen arkkitehtuurin metaforina. Antiikin arkkitehtuuri oli poeettista, koska se toi esiin samaa järjestystä, jota koko todellisuus noudatti. Kirkko omaksui antiikin kosmologian: keskiajan teologiassa pyrittiin yhdistämään Platonin ja Aristoteleen synnyttämä traditio kristinuskoon. Näin poeettisen arkkitehtuurin perinne jatkui myös keskiajalla.

Uudella ajalla ihmisen suhde luontoon muuttui ihmiskeskiseksi (antroposentriseksi). Ihminen nähtiin primaarina, luonto sekundaarisena. Uuden ajan ajattelussa, jota esimerkiksi Galilei, Newton ja Descartes edustivat, todellisuuden oma järjestys alkoi menettää merkitystään ja luontoa alettiin lähestyä yhä enemmän ihmisen rationaalisen ajattelun pohjalta. Ihminen alkoi muuttua subjektiksi, maailma objektiksi, mikä tarkoitti aikaisemmin yhtenäisenä koetun todellisuuden pirstoutumista. Arkkitehtuurissa uuden ajan ajattelua edustivat mm. Claude Perrault (1613–1688) ja Jacques-Nicolas-Louis Durand (1760–1839). Perraultin teoriassa <i>makrokosmoksen ja mikrokosmoksen</i> välinen linkki katkaistiin ensimmäisen kerran arkkitehtuurissa. Durand vei Perraultista alkaneen kehityksen päätepisteeseensä, mikä merkitsi arkkitehtuurin poetiikan lopullista hylkäämistä ja arkkitehtuurin muuttumista teknologiaksi. Moderni rationalistinen lähestymistapa on jatkunut edelleen varhaisfunktionalistien teorioissa sekä suuressa osassa nykyistä postmodernia arkkitehtuuriajattelua. Nykyaikainen teknologia on tuonut monia merkittäviä parannuksia ihmisten elin- ja asuinolosuhteisiin, mutta sillä on myös varjopuolensa: ihminen tuntee itsensä usein kodittomaksi modernin teknologian luomassa ympäristössä.

Uuden arkkitehtuuripoetiikan mahdollisuus on yhdistetty käsillä olevassa tutkimuksessa fenomenologiaan. Fenomenologiassa on systemaattisesti pyritty palauttamaan nykyajan ihminen teknologiaa alkuperäisemmälle perustalle. Kaikkein perusteellisimmin poetiikan ja teknologian suhdetta on käsitellyt Heidegger, jonka näkemys todellisuuden kokonaisuudesta itseorganisoituvana <i>kosmoksena</i> voidaan nähdä antiikin kosmosajattelun suorana jatkeena. Esseessään <i>Bauen Wohnen Denken</i> Heidegger kuvaa todellisuuden järjestäytynyttä kokonaisuutta neliyhteytenä (<i>Geviert</i>). Neliyhteyden kuvauksessa ihminen ja maailma saatetaan jälleen samaan todellisuuteen, mikä luo perustan uudelle arkkitehtuurin poetiikalle. Heideggerin merkitys on erityisesti siinä, että hänen ajattelussaan poeettinen ja teknologinen eivät asetu totaalisesti vastakkain vaan poeettinen luo perustan teknologiselle. Toisin kuin joskus on väitetty, Heideggerin tekniikan analyysit eivät johda nostalgiaan vaan uuteen tapaan ymmärtää teknologia osana alkuperäisempää todellisuutta. Suhdettaan teknologiaan Heidegger kuvaa silleen jättämiseksi (<i>Gelassenheit</i>). Silleen jättämisessä sanotaan paradoksaalisesti ”kyllä” ja ”ei” tekniselle maailmalle.

Tutkimuksen toisessa osassa tarkastellaan uuden arkkitehtuuripoetiikan lähtökohtia neljän teeman kautta. Nämä ovat: kehollisuus, tilallisuus, ajallisuus ja merkitys. Ihmisen kehollisuudesta ja ihmisen oikeasta tavasta asettua maailmaan Heidegger toteaa: ”Vain jos kykenemme asumaan, voimme rakentaa.” Tämä tarkoittaa, että vain jos opimme olemaan oikealla tavalla maailmassa, voimme rakentaa. Oikea tapa merkitsee oman kehon silleen jättämistä, mikä luo perustan neliyhteydessä asumiselle ja rakentamiselle. Poeettisen arkkitehtuurin tulee sitoutua paikkaan ja aikaan eli tiettyyn historialliseen todellisuuteen. Paitsi paikasta ihmisen tulee löytää koti myös ajasta. Jotta tämä on mahdollista, arkkitehdin tulee kyetä kohtaamaan uudella tavalla paikka, aika ja historia. Tietty historiallinen todellisuus tarkoittaa myös tiettyä kulttuuria, tiettyä olemassa olevaa merkitysyhteyttä. Fenomenologiassa korostetaan konkreettista aineellista maailmaa ihmisen kotiinpaluun lähtökohtana. Aineellinen muodostaa sen perustason, johon merkitykset ihmisen kokemuksessa kiinnittyvät. Merkitykset eivät kuitenkaan ole aineellisia, vaan ne muodostavat oman ei-aineellisen ideaalisen tasonsa. Tätä tarkastelen tutkimukseni lopuksi.

Tutkimuksessa nostetaan esiin useita arkkitehtuuriteoreetikkoja ja -suunnittelijoita, joiden inspiraation lähteinä Heidegger on ollut. Heitä ovat muun muassa Hans Scharoun, Christian Norberg-Schulz, Kenneth Frampton, Karsten Harries, Alberto Pérez-Gómez, Juhani Pallasmaa ja Peter Zumthor. Pääosa edellä mainituista tunnetaan kirjoittajina, mutta esimerkiksi Scharoun ja Zumthor ovat kertoneet Heideggerin vaikuttaneen nimenomaan heidän suunnittelutyöhönsä. Kirjallinen käsittely ja konkreettiset rakennusesimerkit vuorottelevat tutkimuksessa.

The present doctoral thesis looks at the relationship between poetics and technology in architecture. The main sources are the writings of German philosopher Martin Heidegger (1889–1976). Heidegger does not provide ready answers in his writings. Instead, most important for him is questioning, through which one strives to find the appropriate relationship between issues. His best known essay dealing with the question of architecture is <i>Bauen Wohnen Denken</i> (1954, <i>Building Dwelling Thinking</i>), though it, too, does not provide ready answers. Rather, the object of the essay can be encapsulated in his own words as follows: “Enough will have been gained if dwelling and building have become worthy of questioning and thus have remained worthy of thought.” According to Heidegger, that which is most ’worthy of questioning’ regards dwelling and building concerns poetic dwelling and the possibility of poetic dwelling in the present age. The main theme addressed in the present thesis indeed arises directly from Heidegger’s thematics. Discussed in the thesis is the question of whether a poetic approach that overcomes technology is possible in contemporary architecture – and if so, how would that be possible? The study is divided in two parts. Part One deals with the history of the poetics of architecture, from the antiquities to the present day. Part Two focuses on a discussion of the starting points for a so-called new poetics of architecture.

In Part One the new poetic approach is described in relation to an extensive historical overview. This includes a discussion of why the present situation in architecture is what it is and why a new approach is necessary. During the antiquities man’s relation to nature was centred on nature (cosmocentric). The world (the macrocosmos) was seen as an entity organised in accordance with the laws by which also man (the microcosmos) operated. Buildings were seen as a metaphor for the divine architecture of the cosmos. The architecture of the antiquities was poetic because it represented the same order as that of the whole of reality. The church adopted the cosmology of the antiquities: the theology of the middle ages strived to conjoin the tradition of Plato and Aristotle with Christianity. Thus the tradition of poetic architecture continued also throughout the middle ages.

In the modern era man’s relation to nature changed to become an anthropocentric one. Man was seen as primary and nature as secondary. In the thinking of the modern era, as represented by, for example, Galileo, Newton and Descartes, the inherent order of reality began to lose its meaning and the attitude towards nature was based increasingly on man’s rational thinking. Man began to become a subject and the world an object, which meant the defragmentation of a reality that previously had been perceived as integrated. In architecture the thinking of the modern era was represented by Claude Perrault (1613–1688) and Jacques-Nicolas-Louis Durand (1760–1839). According to Perrault’s theory, the link between the macrocosmos and microcosmos in architecture was severed for the first time. Durand took the development that had begun from Perrault to its end point, which meant the final abandonment of the poetics of architecture and architecture becoming technology. The modern rationalistic approach continued in the theories of early functionalism and has continued to do so in large part in current postmodern architectural thinking. Contemporary technology has brought many important improvements in man’s life and dwelling conditions, but it also has a reverse side: man often feels homeless in the environment created by modern technology.

The possibility of a new poetics of architecture is connected in the present study with phenomenology. In phenomenology there has been a systematic attempt to return contemporary man to a basis more fundamental than technology. Heidegger is the thinker who has discussed most fundamentally the relationship between poetics and technology, and his view on the totality of reality as a self-organising cosmos can be seen as a direct continuation of the thinking about the cosmos from the antiquities. In his essay <i>Bauen Wohnen Denken</i> Heidegger describes the organised totality of reality as <i>das Geviert</i> (the fourfold). In the description of the fourfold man and the world are again brought into the same reality, which creates a basis for a new poetics of architecture. The importance of Heidegger lies particularly in that in his thinking the poetic and the technological are not set completely in opposition to each other, but rather the poetic creates a basis for the technological. Unlike as sometimes has been claimed, Heidegger’s analyses of technology do not lead to nostalgia but to a new way of understanding technology as part of a more fundamental reality. Heidegger describes the relationship to technology as <i>Gelassenheit</i> (“releasement” or “letting be”). In “letting be” one paradoxically says “yes” and “no” to the technical world.

In Part Two of the thesis the starting points for a new poetics of architecture are examined through four themes: corporality, spatiality, temporality and meaning. In regards to man’s corporality, man’s appropriate way of setting himself in the world, Heidegger states: “Only if we are capable of dwelling, only then can we build.” This means that only if we can learn to be in the world in an appropriate way can we build. The appropriate way means “letting be” of one’s own body, which creates a foundation for dwelling and building in the fourfold. Poetic architecture should be tied to place and time, in other words a certain historical reality. Man must find a home not only from place but also in time. In order for this to be possible the architect must be able to encounter place, time and history in a new way. A certain historical reality also means a certain culture, a certain existing connection of meaning. Phenomenology emphasises the concrete material world as the starting point of man’s return home. Materiality forms that basic level on to which the meanings in man’s experience become attached. The meanings are, however, not material but form their own non-material ideal level. This aspect is discussed at the end of the thesis.

The present study highlights several architectural theoreticians and architects who have mentioned that Heidegger has been a source of inspiration to them. Among these are, for instance, Hans Scharoun, Christian Norberg-Schulz, Kenneth Frampton, Karsten Harries, Alberto Pérez-Gómez, Juhani Pallasmaa and Peter Zumthor. The majority of the aforementioned persons are known for their writings, but for instance Scharoun and Zumthor have explained that Heidegger has influenced specifically their design work. The thesis alternates between discussions of texts and concrete examples of buildings.