Kertomusten käyttö posttraumaattisen stressihäiriön hoidossa – narratiivisen altistusterapian analyysi

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan traumakertomuksia narratiivisen altistusterapian kontekstissa. Tarkoituksena on tutkia terapian narratiivista menetelmää sekä terapiassa kirjoitettuja kertomuksia kertomustutkimuksen menetelmin. Tutkielmassani on kolme päätutkimuskysymystä: 1) miten kertomusta käytetään narratiivisessa altistusterapiassa, 2) miten kertomus ymmärretään narratiivisessa altistusterapiassa ja 3) millaisia kertomuksia narratiivisen altistusterapian kertomukset ovat? Jälkimmäisen kysymyksen kohdalla kiinnitän huomiota traumaattisen tapahtuman kokemuksen välittymiseen, koherenssin tuottamiseen sekä terapian menetelmien tuottamiin kerronnallisiin ratkaisuihin.

Pääaineistona käytän narratiivisen altistusterapian terapiamanuaalia Narrative Exposure Therapy. A Short-Term Treatment for Traumatic Stress Disorders (Schauer, Neuner & Elbert 2011) ja siinä julkaistuja kolmea esimerkkikertomusta. Manuaali on tärkein opas menetelmän käyttöön. Aineistooni kuuluu lisäksi Frank Neunerin (2003) väitöskirjassa julkaistu kertomus sekä Lamaro P. Onyutin ja kollegoiden (2005) tutkimusartikkelissa julkaistut pitkähköt otteet kahden nuoren kertomuksista.

Tutkielmani sijoittuu narratiivisen lääketieteen kenttään. Tutkielmassa hyödynnetään sekä kirjallisuustieteellistä että psykologista tutkimusta traumoista ja niistä kertomisesta. Kirjallisuustieteen traumatutkimuksesta tärkeimmän teoreettisen pohjan muodostavat tutkimukset traumatodistuksista. Tutkielman tärkeimmät metodiset lähtökohdat ovat David Hermanin (2009) kertomuksen prototyyppi sekä William Labovin (1972) malli suullisten kertomusten rakenteesta. Koherenssin osalta nojaan myös aristoteeliseen käsitykseen koherenssista sekä narratiivisen psykologian piirissä esitettyihin käsityksiin elämäntarinan koherenssista. Tarkastelen myös, miten narratiivisen altistusterapian taustalla olevat mallit omaelämäkerrallisesta muistista ilmenevät valmiissa esimerkkikertomuksissa.

Johtopäätöksenäni esitän, että kertomuksella on välineellinen asema narratiivisessa altistusterapiassa. Kertomusta käytetään välineenä käsitellä voimakkaan affektiivista kokemusta sekä toteuttaa altistamistekniikkaa terapiassa ja käsitellä asiakkaan koko elämänkulkua. Kertomuksella dokumentoidaan myös asiakkaan kokemat ihmisoikeusloukkaukset. Kertomus ymmärretään ensisijaisesti tapahtumien sanoiksi pukemiseksi. Toisaalta myös kokemuksellisuus ymmärretään välttämättömäksi osaksi kertomusta, sillä terapiassa yhdistetään kokemuksen eri elementit faktatietoon tapahtumasta. Analyysi osoittaa, että aineiston esimerkkikertomuksissa on mukana kaikki prototyyppisen kertomuksen peruselementit. Trauman kokemuksen välittämiseen oli käytetty useita keinoja. Koherenssi toteutui ennen kaikkea tapahtumien kronologisena järjestyksenä ja sisällön yhtenäisyytenä sekä syy-yhteyksien osoittamisena. Toisaalta koherenssia mursi ajoittain Labovin mallin lopetusjakson puuttuminen. Kertomuksissa traumaattisen tapahtuman paikantaminen terapia-asiakkaan elämänhistoriaan sekä omaelämäkerrallisen kontekstin luominen ja tapahtuman kuvailun yksityiskohtaisuus ovat parhaimmillaan täysin sopusoinnussa terapian taustalla olevien omaelämäkerrallisen muistin teorioiden kanssa.