Miten puhe sujuu? : Tyypillisen ja poikkeavan puheen sujuvuuden piirteitä

Abstract

Logopediassa sujuvuutta voidaan lähestyä motorisesta, kielellisestä ja viestinnällisestä näkökulmasta. Sujuvuutta arvioidaan tyypillisesti kuulonvaraisesti tai mittaamalla puhenäytteistä sujumattomuutta kuvaavia piirteitä, kuten änkytysprosenttia tai puhenopeutta. Aivojen vaurioituminen vaikuttaa niin kielelliseen, motoriseen kuin viestinnälliseen sujuvuuteen. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaista on tyypillinen puheen sujuvuus suomalaisilla aikuisilla ja mitkä piirteet tekevät sujuvuudesta epätyypillistä.

Tutkimuksessa oli mukana kolme erilaista puhujaryhmää sekä puheterapeuttien muodostama kuulijaraati. Ensimmäinen puhujaryhmä (n=70) koostui puhujista, joilla ei ollut mitään sellaista sairautta tai vammaa, joka olisi vaikuttanut puheen sujuvuuteen. Toisessa puhujaryhmässä (tutkimusryhmä A; n=10) oli henkilöitä, joille oli aivovamman seurauksena syntynyt erilaisia kielellisiä ja motorisia puheen sujuvuuden häiriötä. Kolmanteen puhujaryhmään (tutkimusryhmä B; n=10) kuului aivovamman saaneita henkilöitä, joilla oli vammautumisen jälkeen todettu neurogeeninen änkytys.

Tutkittavien (N=90) sarjakuvakertomuksiin perustuvista puhenäytteistä analysoitiin sujuvuutta monella eri menetelmällä. Ensin puheterapeuttien muodostama asiantuntijaraati arvioi sujuvuutta kuulonvaraisesti 120 mm:n VAS-janalle (Visual Analogue Scale). Jos puheterapeutti arvioi puhenäytteen olevan tavanomaista sujumattomampi, hänen tehtävänään oli valita viidestä vaihtoehdosta (änkytys, puhenopeus, tauot, kielelliset vaikeudet ja jokin muu) yksi tai useampi piirre, joka heikensi sujuvuutta. Tämän jälkeen puhenäytteistä tehdyistä litteraateista mitattiin erilaisia sujumattomuuden piirteitä, kuten yksittäisiä sujumattomuuksia, sujumattomuuden suhdelukuja (esim. sujumattomuusprosentti) ja sujumattomuusryppäitä.

Tutkimustulokset osoittivat, että puheterapeutit erottivat selkeästi tyypillisten puhujien puhenäytteet (sujuvuuspisteet 8,2) kuulonvaraisesti aivovamman saaneiden puhujien näytteistä. Puheterapeuttien arviointien perusteella tauot heikensivät tyypillisten puhujien saamia sujuvuuspisteitä tilastollisesti merkitsevästi. Tutkimusryhmän A puhujien näytteissä puheterapeutit kuulivat runsaasti sujumattomuuksia (sujuvuuspisteet 4,3), mutta erityisen häiriintyneiksi puheterapeutit arvioivat tutkimusryhmän B puhujien näytteet (sujuvuuspisteet 3,4). Puhenäytteistä tehdyt analyysit olivat puheterapeuttien arviointien kanssa samansuuntaisia. Esimerkiksi sujumattomuusprosentin keskiarvo oli tyypillisessä puheessa ainoastaan 2,3 %, mutta tutkimusryhmällä A se oli jo huomattavasti korkeampi (15,5 %) ja tutkimusryhmällä B korkein (27,5 %). Sujumattomuuspiirteistä tyypillisessä puheessa esiintyi eniten epäröintiä, mutta keskeytysten määrän lisääntyessä puhe muuttui sujumattomammaksi. Aivovamman saaneiden tutkittavien puhujaryhmät erosivat toisistaan puheessa esiintyvien sujumattomuuspiirteiden perusteella: Tutkimusryhmän A puhujilla mitattiin eniten keskeytyksiä, sitten interjektioita ja korjauksia, mutta tutkimusryhmän B änkytyksen vuoksi häiriintyneessä puheessa sujumattomuuspiirteiden esiintymisjärjestys oli interjektiot, änkytys ja keskeytykset. Lisäksi änkytys pidensi sujumattomuusryppäitä merkittävästi, mutta ei lisännyt ryppäiden esiintyvyystiheyttä.

Erityisen mielenkiintoista oli puheterapeuttien kuulonvaraisiin arviointeihin perustuneen rajaryhmän (n=13) löytyminen. Tämän ryhmän sujuvuuden keskiarvo oli 6,5 (vv=5,6–7,3) eli selvästi alle tavanomaisen sujuvuuden. Ryhmään kuului puhujia jokaisesta ryhmästä. Puheessa ei ollut kuultavissa mitään selkeää yksittäistä sujumattomuutta selittävää piirrettä, vaan yleisimmin puheterapeutit valitsivat vaihtoehdon jokin muu. Näiden kolmentoista puhujan sujumattomuusprosentit vaihtelivat välillä 1,0–15,9 %, eivätkä kuulijaraadin arviot korreloineet mitattujen sujumattomuusprosenttien kanssa. Ryhmän löytyminen kuitenkin houkutteli tarkastelemaan sujumattomuusprosentteja rajaryhmän näkökulmasta. Tyypillisillä puhujilla sujumattomuusprosentti ylsi korkeimmillaan 7,8 %:iin, kun se vammautuneilla puhujilla oli matalimmillaan 7,0 %. Sekä kaikista sujuvimpia aivovamman saaneita puhujia että kaikista sujumattomampia terveitä puhujia yhdisti runsas keskeytysten ja korjausten määrä.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sujuvuuden normaalivariaatio on laaja. Ensiksi, niin tutkimuksen kuin kliinisen työnkin näkökulmasta olisi erityisen tärkeätä tunnistaa tyypillisen sujuvuuden ääripäät. Toiseksi, tyypillinen sujuvuus ei pääty tiettyyn pisteeseen, vaan siirtymä häiriintyneeseen vaikuttaisi tapahtuvan rajapinnan kautta. Kolmanneksi, vaikka asiantuntijoiden korvat pystyivätkin erottelemaan häiriintyneen sujuvuuden tyypillisestä, ei sujumattomuutta määrittelevien piirteiden arviointi ollut yhtä luotettavaa. Lopuksi, sujumattomuudet kertovat puheterapeuteille usein häiriöistä, mutta niillä voi olla myös viestintäkykyä ylläpitävä funktio. Sujumattomuuksia tulisi tarkastella aktiivisina puheen suunnittelun, muotoilun ja ilmaisun ylläpidon prosesseina, ja ennen kaikkea kokonaisuuksina yksittäisten piirteiden sijaan.

Fluency is considered to be language performance that includes motor, linguistic and cognitive processes. In speech-language pathology, both the clinical and the research practice, auditory-perceptual judgments and instrumental measurements are used to assess different aspects of disordered fluency. Traumatic brain injury (TBI) is defined as an impairment in brain function due to an external physical force, and impaired brain function in TBI typically includes difficulties with both motor and higher cognitive functions. This study investigates speech fluency in Finnish adult speakers to identify the features that makes fluency either typical or disordered.

The participants included a group of speech and language pathologists (SLPs) as listeners and three groups of speakers, namely, a control group (CG) representing typical Finnish speakers and two groups representing speakers with TBI with (Group B) and without neurogenic stuttering (Group A). Speech fluency was evaluated using narrative discourse samples. Fluency of speech was first assessed perceptually by SLPs on a Visual Analogue Scale (VAS). If the judges rated speech fluency of a participant as less than average, then the judges were asked to report if speech rate, pauses, stuttering, language difficulties or something else alone or in different combinations affected their decisions. Secondly, the speech samples were analyzed for disfluencies, disfluency frequencies, and disfluency clusters, as well as for the relationships between various disfluencies.

The CG differed statistically from Groups A and B based on perceptual assessments. The mean fluency rating for the typical speech was 8.2; for disordered speech, the rating was 4.3 (GA); and for speech with neurogenic stuttering, it was 3.4 (GB). As the number of perceived features increased, the fluency rate decreased in all the speaker groups. A significant correlation between fluency ratings and pauses was found in both CG and GB. In typical speakers (CG) the most common disfluency type was hesitation, and the mean disfluency frequency was 2.3 %. As disfluency frequency increased, the most common disfluency type changed. Speakers in GA had a mean disfluency frequency of 15.5 %, and interruptions and interjections were the two most common types of disfluency. Speakers in GB presented almost twice as many disfluencies 27.5 % as GA. The two most common disfluency types were x interjections and stuttering-like disfluencies. The disfluency clusters were longer in those speakers with neurogenic stuttering (GB), although the stuttering itself did not increase the number of clusters. Disfluency frequencies and perceptual fluency ratings correlated in each speaker group.

The most interesting finding was the detection of a borderline group (n=13) based on the auditory-perceptual fluency ratings of SLPs. This group included speakers from all three groups. The fluency rating for this group was 6.5 (range between 5.6–7.3). The most frequently mentioned factor was something else. The measured disfluency frequencies from the speech samples for these 13 speakers varied from 1.0 % to 15.9 %. The disfluency frequencies and perceptual fluency ratings did not correlate with each other. However, this borderline for fluency inspired us to observe typical speakers with high disfluency frequencies as well as speakers with TBI with low disfluency frequencies. The disfluency frequency for the most nonfluent typical speaker was 7.8 %, while it was 7.0 % for the most fluent brain injury speaker. For these speakers, interruptions and revisions were the most common disfluency types.

To conclude, fluency is a multifaceted phenomenon that manifests as a continuum with variations between the different disfluencies. Therefore, in both research and clinical practice, it is important to pay more attention to the most nonfluent typical speakers. Secondly, the boundary between typical to atypical fluency is neither strict nor black-and-white; instead, the change from typical to atypical seems to pass through a grey borderline area. Third, although the SLPs differentiated typical fluency from the atypical, assessing the features’ affecting fluency was difficult. Finally, the communicational aspects of disfluencies, as functional tools for maintaining fluency, should be worthwhile considering. To achieve this purpose, these disfluencies should be evaluated in clusters instead of separately.