Miten puhe sujuu? : Tyypillisen ja poikkeavan puheen sujuvuuden piirteitä
Penttilä, Nelly (2019)
Penttilä, Nelly
Tampereen yliopisto
2019
Logopedia - Logopedics
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2019-06-29
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1132-2
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1132-2
Tiivistelmä
Logopediassa sujuvuutta voidaan lähestyä motorisesta, kielellisestä ja viestinnällisestä näkökulmasta. Sujuvuutta arvioidaan tyypillisesti kuulonvaraisesti tai mittaamalla puhenäytteistä sujumattomuutta kuvaavia piirteitä, kuten änkytysprosenttia tai puhenopeutta. Aivojen vaurioituminen vaikuttaa niin kielelliseen, motoriseen kuin viestinnälliseen sujuvuuteen. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaista on tyypillinen puheen sujuvuus suomalaisilla aikuisilla ja mitkä piirteet tekevät sujuvuudesta epätyypillistä.
Tutkimuksessa oli mukana kolme erilaista puhujaryhmää sekä puheterapeuttien muodostama kuulijaraati. Ensimmäinen puhujaryhmä (n=70) koostui puhujista, joilla ei ollut mitään sellaista sairautta tai vammaa, joka olisi vaikuttanut puheen sujuvuuteen. Toisessa puhujaryhmässä (tutkimusryhmä A; n=10) oli henkilöitä, joille oli aivovamman seurauksena syntynyt erilaisia kielellisiä ja motorisia puheen sujuvuuden häiriötä. Kolmanteen puhujaryhmään (tutkimusryhmä B; n=10) kuului aivovamman saaneita henkilöitä, joilla oli vammautumisen jälkeen todettu neurogeeninen änkytys.
Tutkittavien (N=90) sarjakuvakertomuksiin perustuvista puhenäytteistä analysoitiin sujuvuutta monella eri menetelmällä. Ensin puheterapeuttien muodostama asiantuntijaraati arvioi sujuvuutta kuulonvaraisesti 120 mm:n VAS-janalle (Visual Analogue Scale). Jos puheterapeutti arvioi puhenäytteen olevan tavanomaista sujumattomampi, hänen tehtävänään oli valita viidestä vaihtoehdosta (änkytys, puhenopeus, tauot, kielelliset vaikeudet ja jokin muu) yksi tai useampi piirre, joka heikensi sujuvuutta. Tämän jälkeen puhenäytteistä tehdyistä litteraateista mitattiin erilaisia sujumattomuuden piirteitä, kuten yksittäisiä sujumattomuuksia, sujumattomuuden suhdelukuja (esim. sujumattomuusprosentti) ja sujumattomuusryppäitä.
Tutkimustulokset osoittivat, että puheterapeutit erottivat selkeästi tyypillisten puhujien puhenäytteet (sujuvuuspisteet 8,2) kuulonvaraisesti aivovamman saaneiden puhujien näytteistä. Puheterapeuttien arviointien perusteella tauot heikensivät tyypillisten puhujien saamia sujuvuuspisteitä tilastollisesti merkitsevästi. Tutkimusryhmän A puhujien näytteissä puheterapeutit kuulivat runsaasti sujumattomuuksia (sujuvuuspisteet 4,3), mutta erityisen häiriintyneiksi puheterapeutit arvioivat tutkimusryhmän B puhujien näytteet (sujuvuuspisteet 3,4). Puhenäytteistä tehdyt analyysit olivat puheterapeuttien arviointien kanssa samansuuntaisia. Esimerkiksi sujumattomuusprosentin keskiarvo oli tyypillisessä puheessa ainoastaan 2,3 %, mutta tutkimusryhmällä A se oli jo huomattavasti korkeampi (15,5 %) ja tutkimusryhmällä B korkein (27,5 %). Sujumattomuuspiirteistä tyypillisessä puheessa esiintyi eniten epäröintiä, mutta keskeytysten määrän lisääntyessä puhe muuttui sujumattomammaksi. Aivovamman saaneiden tutkittavien puhujaryhmät erosivat toisistaan puheessa esiintyvien sujumattomuuspiirteiden perusteella: Tutkimusryhmän A puhujilla mitattiin eniten keskeytyksiä, sitten interjektioita ja korjauksia, mutta tutkimusryhmän B änkytyksen vuoksi häiriintyneessä puheessa sujumattomuuspiirteiden esiintymisjärjestys oli interjektiot, änkytys ja keskeytykset. Lisäksi änkytys pidensi sujumattomuusryppäitä merkittävästi, mutta ei lisännyt ryppäiden esiintyvyystiheyttä.
Erityisen mielenkiintoista oli puheterapeuttien kuulonvaraisiin arviointeihin perustuneen rajaryhmän (n=13) löytyminen. Tämän ryhmän sujuvuuden keskiarvo oli 6,5 (vv=5,6–7,3) eli selvästi alle tavanomaisen sujuvuuden. Ryhmään kuului puhujia jokaisesta ryhmästä. Puheessa ei ollut kuultavissa mitään selkeää yksittäistä sujumattomuutta selittävää piirrettä, vaan yleisimmin puheterapeutit valitsivat vaihtoehdon jokin muu. Näiden kolmentoista puhujan sujumattomuusprosentit vaihtelivat välillä 1,0–15,9 %, eivätkä kuulijaraadin arviot korreloineet mitattujen sujumattomuusprosenttien kanssa. Ryhmän löytyminen kuitenkin houkutteli tarkastelemaan sujumattomuusprosentteja rajaryhmän näkökulmasta. Tyypillisillä puhujilla sujumattomuusprosentti ylsi korkeimmillaan 7,8 %:iin, kun se vammautuneilla puhujilla oli matalimmillaan 7,0 %. Sekä kaikista sujuvimpia aivovamman saaneita puhujia että kaikista sujumattomampia terveitä puhujia yhdisti runsas keskeytysten ja korjausten määrä.
Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sujuvuuden normaalivariaatio on laaja. Ensiksi, niin tutkimuksen kuin kliinisen työnkin näkökulmasta olisi erityisen tärkeätä tunnistaa tyypillisen sujuvuuden ääripäät. Toiseksi, tyypillinen sujuvuus ei pääty tiettyyn pisteeseen, vaan siirtymä häiriintyneeseen vaikuttaisi tapahtuvan rajapinnan kautta. Kolmanneksi, vaikka asiantuntijoiden korvat pystyivätkin erottelemaan häiriintyneen sujuvuuden tyypillisestä, ei sujumattomuutta määrittelevien piirteiden arviointi ollut yhtä luotettavaa. Lopuksi, sujumattomuudet kertovat puheterapeuteille usein häiriöistä, mutta niillä voi olla myös viestintäkykyä ylläpitävä funktio. Sujumattomuuksia tulisi tarkastella aktiivisina puheen suunnittelun, muotoilun ja ilmaisun ylläpidon prosesseina, ja ennen kaikkea kokonaisuuksina yksittäisten piirteiden sijaan.
Tutkimuksessa oli mukana kolme erilaista puhujaryhmää sekä puheterapeuttien muodostama kuulijaraati. Ensimmäinen puhujaryhmä (n=70) koostui puhujista, joilla ei ollut mitään sellaista sairautta tai vammaa, joka olisi vaikuttanut puheen sujuvuuteen. Toisessa puhujaryhmässä (tutkimusryhmä A; n=10) oli henkilöitä, joille oli aivovamman seurauksena syntynyt erilaisia kielellisiä ja motorisia puheen sujuvuuden häiriötä. Kolmanteen puhujaryhmään (tutkimusryhmä B; n=10) kuului aivovamman saaneita henkilöitä, joilla oli vammautumisen jälkeen todettu neurogeeninen änkytys.
Tutkittavien (N=90) sarjakuvakertomuksiin perustuvista puhenäytteistä analysoitiin sujuvuutta monella eri menetelmällä. Ensin puheterapeuttien muodostama asiantuntijaraati arvioi sujuvuutta kuulonvaraisesti 120 mm:n VAS-janalle (Visual Analogue Scale). Jos puheterapeutti arvioi puhenäytteen olevan tavanomaista sujumattomampi, hänen tehtävänään oli valita viidestä vaihtoehdosta (änkytys, puhenopeus, tauot, kielelliset vaikeudet ja jokin muu) yksi tai useampi piirre, joka heikensi sujuvuutta. Tämän jälkeen puhenäytteistä tehdyistä litteraateista mitattiin erilaisia sujumattomuuden piirteitä, kuten yksittäisiä sujumattomuuksia, sujumattomuuden suhdelukuja (esim. sujumattomuusprosentti) ja sujumattomuusryppäitä.
Tutkimustulokset osoittivat, että puheterapeutit erottivat selkeästi tyypillisten puhujien puhenäytteet (sujuvuuspisteet 8,2) kuulonvaraisesti aivovamman saaneiden puhujien näytteistä. Puheterapeuttien arviointien perusteella tauot heikensivät tyypillisten puhujien saamia sujuvuuspisteitä tilastollisesti merkitsevästi. Tutkimusryhmän A puhujien näytteissä puheterapeutit kuulivat runsaasti sujumattomuuksia (sujuvuuspisteet 4,3), mutta erityisen häiriintyneiksi puheterapeutit arvioivat tutkimusryhmän B puhujien näytteet (sujuvuuspisteet 3,4). Puhenäytteistä tehdyt analyysit olivat puheterapeuttien arviointien kanssa samansuuntaisia. Esimerkiksi sujumattomuusprosentin keskiarvo oli tyypillisessä puheessa ainoastaan 2,3 %, mutta tutkimusryhmällä A se oli jo huomattavasti korkeampi (15,5 %) ja tutkimusryhmällä B korkein (27,5 %). Sujumattomuuspiirteistä tyypillisessä puheessa esiintyi eniten epäröintiä, mutta keskeytysten määrän lisääntyessä puhe muuttui sujumattomammaksi. Aivovamman saaneiden tutkittavien puhujaryhmät erosivat toisistaan puheessa esiintyvien sujumattomuuspiirteiden perusteella: Tutkimusryhmän A puhujilla mitattiin eniten keskeytyksiä, sitten interjektioita ja korjauksia, mutta tutkimusryhmän B änkytyksen vuoksi häiriintyneessä puheessa sujumattomuuspiirteiden esiintymisjärjestys oli interjektiot, änkytys ja keskeytykset. Lisäksi änkytys pidensi sujumattomuusryppäitä merkittävästi, mutta ei lisännyt ryppäiden esiintyvyystiheyttä.
Erityisen mielenkiintoista oli puheterapeuttien kuulonvaraisiin arviointeihin perustuneen rajaryhmän (n=13) löytyminen. Tämän ryhmän sujuvuuden keskiarvo oli 6,5 (vv=5,6–7,3) eli selvästi alle tavanomaisen sujuvuuden. Ryhmään kuului puhujia jokaisesta ryhmästä. Puheessa ei ollut kuultavissa mitään selkeää yksittäistä sujumattomuutta selittävää piirrettä, vaan yleisimmin puheterapeutit valitsivat vaihtoehdon jokin muu. Näiden kolmentoista puhujan sujumattomuusprosentit vaihtelivat välillä 1,0–15,9 %, eivätkä kuulijaraadin arviot korreloineet mitattujen sujumattomuusprosenttien kanssa. Ryhmän löytyminen kuitenkin houkutteli tarkastelemaan sujumattomuusprosentteja rajaryhmän näkökulmasta. Tyypillisillä puhujilla sujumattomuusprosentti ylsi korkeimmillaan 7,8 %:iin, kun se vammautuneilla puhujilla oli matalimmillaan 7,0 %. Sekä kaikista sujuvimpia aivovamman saaneita puhujia että kaikista sujumattomampia terveitä puhujia yhdisti runsas keskeytysten ja korjausten määrä.
Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sujuvuuden normaalivariaatio on laaja. Ensiksi, niin tutkimuksen kuin kliinisen työnkin näkökulmasta olisi erityisen tärkeätä tunnistaa tyypillisen sujuvuuden ääripäät. Toiseksi, tyypillinen sujuvuus ei pääty tiettyyn pisteeseen, vaan siirtymä häiriintyneeseen vaikuttaisi tapahtuvan rajapinnan kautta. Kolmanneksi, vaikka asiantuntijoiden korvat pystyivätkin erottelemaan häiriintyneen sujuvuuden tyypillisestä, ei sujumattomuutta määrittelevien piirteiden arviointi ollut yhtä luotettavaa. Lopuksi, sujumattomuudet kertovat puheterapeuteille usein häiriöistä, mutta niillä voi olla myös viestintäkykyä ylläpitävä funktio. Sujumattomuuksia tulisi tarkastella aktiivisina puheen suunnittelun, muotoilun ja ilmaisun ylläpidon prosesseina, ja ennen kaikkea kokonaisuuksina yksittäisten piirteiden sijaan.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4981]