Suhteellisen autonomian diskurssit ja perustelut psykiatrisen sairaalan sosiaalityöntekijöiden ryhmähaastattelupuheessa

Abstract

Tutkimukseni tehtävänä on tutkia, mitä diskursseja sosiaalityöntekijät tuottavat psykiatrisen potilaan suhteellisesta autonomiasta, ja miten näitä diskursseissa käytettyjä argumentteja vahvistetaan ryhmähaastattelupuheessa tietyillä retorisilla keinoilla. Psykiatrisella potilaalla tarkoitan potilasta, joka on mielenterveyslain (1116/1990) mukaisessa psykiatrisessa sairaalahoidossa joko omasta tahdostaan tai tahdostaan riippumatta. Kiinnostus aiheeseen on syntynyt työskennellessäni itse sosiaalityöntekijänä psykiatrisessa sairaalassa.

Tutkimukseni teoreettinen viitekehys rakentuu kolmesta erilaisesta itsemääräämisoikeuden näkökulmasta, jotka ovat individualistinen, suhteellinen ja paternalistinen näkökulma. Individualistisessa näkökulmassa korostuu yksilökeskeisyys, omaehtoisuus, itseohjautuvuus sekä itsemääräämiseen liittyvät oikeudet ja vastuut. Paternalistinen näkökulma korostaa ammattilaisten vastuuta hoivaan, kontrolliin ja huolenpitoon niistä, joiden ei katsota olevan terveydentilansa vuoksi kykeneviä tekemään itsemäärääviä valintoja ja päätöksiä. Ajatuksena on, että ammattilaiset tietävät paremmin, mikä on potilaalle parhaaksi. Näiden kahden perinteisen näkökulman rinnalle on noussut ymmärrys suhteellisesta autonomiasta, joka määrittää itsemääräämisoikeuden suhteelliseksi ja suhteissa tapahtuvaksi neuvotteluksi sekä valintojen ja päätösten tekemiseksi. Itsemääräämisoikeuden nähdään muuttavan muotoaan tilanne- ja aihekohtaisesti. Perustan tutkimukseni suhteellisen autonomian käsitteeseen.

Tutkimusaineistoni koostuu psykiatrisen sairaalan sosiaalityöntekijöiden kahdesta ryhmähaastattelusta. Yhteen ryhmähaastatteluun osallistui kolme sosiaalityöntekijää kerrallaan. Yhteensä haastateltavia oli kuusi. Kyseessä on kvalitatiivinen tutkimus, ja aineiston analyysimenetelmä on retorinen diskurssianalyysi. Analyysissä keskityn ennalta määriteltyihin retorisiin keinoihin, joilla haastateltavat perustelevat ja vakuuttavat argumenttejaan potilaan itsemääräämisoikeudesta ja suhteellisen autonomian mukaisista toimintatavoista.

Tulkitsin sosiaalityöntekijöiden haastattelupuheesta kolme suhteellisen autonomian diskurssia: huolenpidon, riskipuheen ja viimesijaisuuden diskurssi. Huolenpidon diskurssissa suhteellista autonomiaa perusteellaan potilaan edulla ja psyykkisellä huonovointisuudella, riskipuheen diskurssissa taas vahingon tai tilanteen huonontumisen välttämisellä, ja viimesijaisuuden diskurssissa vaihtoehdottomuudella, tilanteen pitkittymisellä ja asioiden eteenpäin saamisella.

Aineistossani suhteellisen autonomian mukaisiin toimintatapoihin sisältyy huolenpito, hyvän tekeminen ja vahingon tai tilanteen huonontumisen välttäminen. Suhteellisessa autonomiassa on olennaista oppia tuntemaan potilas. Tuntemus potilaan taustoista, tilanteesta, näkemyksistä tai tahdosta ohjaavat osaltaan sosiaalityöntekijän suhteellisen autonomian mukaisia toiminta- ja ratkaisutapoja potilastyössä. Sosiaalityöntekijöiden mukaan potilaan itsemääräämisoikeutta rajataan mahdollisimman vähän ja viimeisenä vaihtoehtona. Itsemääräämisoikeuden hetkellisellä rajoittamisella on tarkoituksena suojella ja vahvistaa potilaan autonomista toimijuutta ja sen käyttämismahdollisuuksia tulevaisuudessa. Painopiste on siinä, miten poistaa tai ehkäistä sosiaalisten esteiden muodostumista, jotka voivat haitata potilaan autonomiaa tulevaisuudessa.