Monenkeskisen yleissopimuksen principal purpose test EU-oikeuden kannalta
Saarinen, Markus (2019)
2019
Kauppatieteiden tutkinto-ohjelma - Degree Programme in Business Studies
Johtamisen ja talouden tiedekunta - Faculty of Management and Business
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2019-02-20
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-201904081479
https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-201904081479
Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielman aiheena on monenkeskisen yleissopimuksen kautta verosopimuksiin tuleva PPT-määräys EU- oikeuden kannalta. PPT on BEPS-hankkeen verosopimusten väärinkäytön estämistä koskevan Action 6 -toimenpiteen tärkein tulos. Se tulee tulevaisuudessa sisältymään valtaosaan OECD-valtioiden verosopimuksista muuttaen merkittävästi maailman verosopimusverkostoa. PPT:tä on kuitenkin kritisoitu oikeuskirjallisuudessa siitä, että sen alhainen soveltamisen kynnys suosii veroviranomaista verovelvollisen kustannuksella. Samalla on nostettu esiin kysymykset määräyksen EU-oikeudellisesta hyväksyttävyydestä. EU-jäsenvaltioiden on kunnioitettava perusvapauksia, eivätkä ne siksi saa soveltaa verosopimusmääräyksiä, jotka ovat ristiriidassa EU-oikeuden kanssa.
Verosopimusetuus on mahdollista evätä PPT-määräyksen perusteella, jos voidaan kohtuudella päätellä, että etuuden hankkiminen oli yksi järjestelyn tai transaktion pääasiallisista tarkoituksista. Etuus voidaan tästä huolimatta myöntää, jos verovelvollinen pystyy osoittamaan, että etuuden myöntäminen on sopimuksen asiaa koskevien määräysten tavoitteen ja tarkoituksen mukaista. Tutkimuksen tavoitteena on lainopin keinoin tulkita PPT-määräystä ja selvittää, täyttääkö se EU-oikeuden asettamat edellytykset. Määräyksen hyväksyttävyyttä tarkastellaan suhteessa EUT:n oikeuskäytännön vaatimuksiin, sekä verrataan sitä emo-tytäryhtiödirektiivin ja ATAD-direktiivin veronkiertomääräyksiin.
Tutkimuksessa havaittiin PPT:n sisältävän joitakin epävarmoja elementtejä EU-oikeuden kannalta. Viranomaisen alhaisen näyttökynnyksen takia PPT voi kohdistua myös muihin kuin puhtaasti keinotekoisiin järjestelyihin, mikä voi kääntää todistustaakan liialti verovelvolliselle. Lisäksi määräyksen soveltaminen saattaa aiheuttaa rankaisevan vaikutuksen, sillä verosopimusetujen myöntämättä jättäminen usein tarkoittaa, että verovelvollinen joutuu väärinkäyttönsä seurauksena huonompaan asemaan kuin missä olisi ollut ilman väärinkäyttöä. Nämä ongelmakohdat luovat jännitteitä PPT:n ja EU-oikeuden suhteellisuusperiaatteen välille. Muilta osin PPT on kuitenkin sopusoinnussa EUT:n oikeuskäytännön kanssa ja varsin yhdenmukainen direktiivien veronkiertomääräyksiin nähden. Koska tuomioistuin on vakiintuneesti pidättäytynyt puuttumasta siihen, miten jäsenvaltiot jakavat verosopimuksin verotusvaltansa, näyttää myös PPT:n EU-oikeuden mukaisuus siksi lopulta todennäköiseltä.
Verosopimusetuus on mahdollista evätä PPT-määräyksen perusteella, jos voidaan kohtuudella päätellä, että etuuden hankkiminen oli yksi järjestelyn tai transaktion pääasiallisista tarkoituksista. Etuus voidaan tästä huolimatta myöntää, jos verovelvollinen pystyy osoittamaan, että etuuden myöntäminen on sopimuksen asiaa koskevien määräysten tavoitteen ja tarkoituksen mukaista. Tutkimuksen tavoitteena on lainopin keinoin tulkita PPT-määräystä ja selvittää, täyttääkö se EU-oikeuden asettamat edellytykset. Määräyksen hyväksyttävyyttä tarkastellaan suhteessa EUT:n oikeuskäytännön vaatimuksiin, sekä verrataan sitä emo-tytäryhtiödirektiivin ja ATAD-direktiivin veronkiertomääräyksiin.
Tutkimuksessa havaittiin PPT:n sisältävän joitakin epävarmoja elementtejä EU-oikeuden kannalta. Viranomaisen alhaisen näyttökynnyksen takia PPT voi kohdistua myös muihin kuin puhtaasti keinotekoisiin järjestelyihin, mikä voi kääntää todistustaakan liialti verovelvolliselle. Lisäksi määräyksen soveltaminen saattaa aiheuttaa rankaisevan vaikutuksen, sillä verosopimusetujen myöntämättä jättäminen usein tarkoittaa, että verovelvollinen joutuu väärinkäyttönsä seurauksena huonompaan asemaan kuin missä olisi ollut ilman väärinkäyttöä. Nämä ongelmakohdat luovat jännitteitä PPT:n ja EU-oikeuden suhteellisuusperiaatteen välille. Muilta osin PPT on kuitenkin sopusoinnussa EUT:n oikeuskäytännön kanssa ja varsin yhdenmukainen direktiivien veronkiertomääräyksiin nähden. Koska tuomioistuin on vakiintuneesti pidättäytynyt puuttumasta siihen, miten jäsenvaltiot jakavat verosopimuksin verotusvaltansa, näyttää myös PPT:n EU-oikeuden mukaisuus siksi lopulta todennäköiseltä.