Sivuutettu sukupuoli : sukupuolten tasa-arvon legitimiteetti kilpailukykysopimusta koskevissa eduskuntakeskusteluissa

Abstract

Tässä tutkielmassa olen analysoinut sukupuolten tasa-arvon legitimiteettiä suomen korporatistisessa järjestelmässä kilpailukykysopimuksen kontekstissa. Vuonna 2015 valitulle hallitukselle Suomen palkkakilpailukyvyn parantaminen työn kustannuksia laskemalla muodosti yhden keskeisen tavoitteen. Kilpailukyvyn parantamiseen hallitus pyrki joko yhteistyössä työmarkkinajärjestöjen kanssa kilpailukykysopimuksen kautta tai itsenäisesti lainsäädännön avulla. Hallitus otti siten poikkeuksellisen aktiivisen roolin korporatistisessa eli kolmikantaisessa päätöksenteossa, mutta sukupuolten tasa-arvon huomioiminen jäi tässä prosessissa sivuun. Kilpailukyvyn ja sukupuolten tasa-arvon suhde onkin jännitteinen, sillä naisenemmistöinen julkinen sektori nähdään usein esteenä kilpailukyvyn edistämiselle. Lisäksi korporatistisessa päätöksenteossa sukupuoli ei tyypillisesti ole tullut vakavasti huomioiduksi. Kilpailukykysopimuksen tapauksessa sukupuolten tasa-arvosta tuli kuitenkin keskeinen kiistan aihe.

Tutkielmassani olen kysynyt, millaiseksi sukupuolten tasa-arvon poliittinen legitimiteetti muodostui hallituksen kilpailukykysopimukseen liittyvissä selonteoissa. Lisäksi olen kysynyt, miten nämä selonteot sukupuolten tasa-arvosta kytkeytyvät korporatistiseen eli kolmikantaiseen päätöksentekoon ja sen muutoksiin. Analyysimetodina tutkielmassani toimii kriittinen diskurssianalyysi, ja aineistona olen hyödyntänyt kilpailukykysopimusta koskevia eduskuntakeskusteluja.

Tutkimukseni perusteella sukupuolten tasa-arvon legitimiteetti oli hallituksen puheenvuoroissaan antamissa selonteoissa useimmiten marginalisoidussa ja epälegitiimissä asemassa. Sukupuolten tasa-arvosta puhumista välteltiin keskittymällä tärkeämmäksi jäsennettyihin teemoihin, kuten kilpailukyvyn parantamiseen. Naisenemmistöisen julkisen sektorin vaatimusten legitimiteettiä haastettiin kääntämällä julkinen sektori yhdeksi kilpailukyvyn ongelmien syyksi, minkä kautta vaatimukset sukupuolten tasa-arvon huomioimisesta delegitimoitiin.

Kun vaatimukset sukupuolten tasa-arvon huomioimisesta saivat legitimiteetin, niitä käytettiin ensisijaisesti osana korporatistisen järjestelmän valtakamppailua. Aktiivisesta roolistaan huolimatta hallitus asemoi itseään selonteoissaan jatkuvasti olosuhteiden uhriksi. Työmarkkinajärjestöjen haluttomuus sopia johti hallituksen mukaan siihen, että keinot kilpailukyvyn parantamiseen olivat rajatut eikä sukupuolten tasa-arvoa voisi siten parhaalla mahdollisella tavalla huomioida. Korporatistiselle järjestelmälle tyypillinen vaikeus sukupuolten tasa-arvon edistämisessä ja vastuunpakoilu eivät siis kadonneet huolimatta siitä, että hallituksella oli kilpailukykysopimuksessa tyypillistä aktiivisempi rooli.

Sukupuolten tasa-arvo politisoitui kilpailukykysopimusta koskevissa keskusteluissa usein, eikä sitä voitu siten täysin sivuuttaa hallituksen toimesta, mutta se jäi silti suurilta osin marginaaliin ja epälegitiimiin asemaan hallituksen selonteoissa. Tutkielmani pohjalta voidaankin todeta, että vaikka korporatistinen järjestelmä vaikuttaa olevan murroksessa, ja valtio voi olla ottamassa vahvemman roolin työmarkkinoilla, nämä muutokset voivat jopa heikentää sukupuolten tasa-arvon legitimiteettiä.