Absurdi usko absurdiin : Albert Camus'n vaiheittainen irrottautuminen eksistentialismin perinteestä

Abstract

Filosofi ja kirjallisuuden nobelisti Albert Camus'n (1913–1960) absurdin filosofiaa on tyypillisesti pidetty jo hänen varhaisten töittensä perusteella suoranaisena vastakohtana tanskalaisen Søren Kierkegaardin (1813–1855) ajattelulle. On katsottu, että siinä missä Kierkegaard pyrkii filosofiassaan perustelemaan järjetöntä uskoa, Camus pitää loikkaamista uskoon pakona absurdista ristiriidasta. Camus'lla absurdi ristiriita syntyy siitä, että ihminen samanaikaisesti kaipaa ykseyden ja eheyden kokemuksia, mutta ei voi älyään tukahduttamatta niitä maailmasta löytää. Tässä tutkielmassa osoitan, että Camus'n varhaistuotannossa näkyvä arvostus tällaista paradoksaalista olemista kohtaan ei juuri eroa Kierkegaardin tarpeesta löytää uskosta järjen ylittävää mielekkyyttä. Olkoonkin, että Camus löysi absurdin maailmasta ja Kierkegaard etsi sitä uskosta, molempia yhdisti viehtymys kantilaisiin antinomioihin. Molemmat pitivät ihanteellisena elämistä ristiriitojen välisessä puristuksessa. Ero ajattelutapojen välillä on olemassa, mutta kohdistuu vain valittuun lähteeseen, josta eri ajattelijat omat paradoksinsa ammentavat. Merkittävämpi ero on nähtävissä tavassa, jolla Camus irrottautuu viimeisessä romaanissaan Putoaminen eksistentialismin perinteestä tyystin, tavalla jota ei ole kunnolla filosofisessa kirjallisuudessa käsitelty. Väitän, että irrottautumista on edeltänyt pitkän filosofisen esseen Kapinoiva ihminen saama vastaanotto sekä Camus'n lisääntynyt ymmärrys siitä, millaiset implisiittiset uskomukset hänen ajatteluaan ovat sen varhaisessa vaiheessa ohjanneet.

Tutkielmassani käyn kriittisesti läpi Albert Camus'n kolme tärkeimpiin lukeutuvaa teosta, kaksi laajaa filosofista esseetä Sisyfoksen myytti (Le Mythe de Sisyphe), vuodelta 1942, ja Kapinoiva ihminen (L'Homme révolté), vuodelta 1951, sekä hänen viimeiseksi jääneen romaaninsa Putoaminen (La Chute) vuodelta 1956. Väitteeni on, että Camus asettaa Putoamisessa ison osan aiemmin luomastaan filosofiasta avoimesti kyseenalaiseksi. Tulkitsen, että hän pyrkii tämän kiistämisen myötä muotoilemaan ainakin alustavia ehtoja keskustelevamammalle filosofialle. Tämä tapahtuu sen myötä, että Camus luopuu monista hänen ajatteluaan implisiittisesti ohjanneista kristillisistä ja eksistentialistisista uskomuksista.