Näkymätön lapsi koulussa

Abstract

Tutkimuksen tarkoituksena oli tuoda uutta näkökulmaa kasvatuksen kentällä käytävään keskusteluun oppilaiden psyykkisestä oireilusta. Ensisijaisena tavoitteena oli lisätä ymmärrystä kaltoin kohdelluista ja psyykkisesti oireilevista lapsista kaikenlaisten apua tarvitsevien lasten tunnistamiseksi koululuokassa. Tämänkaltainen tutkimus vaikuttaisi olevan vähäistä kasvatustieteissä, siitäkin huolimatta, että juuri luokanopettajat ovat paljon tekemisissä eritaustaisten ja erilaisista ongelmista kärsivien lasten kanssa, ja siksi myös avainasemassa apua tarvitsevien lasten tunnistamisessa. Tutkimuksen tarkoituksena olikin osaltaan lisätä tällaista keskustelua tuoden siihen samalla uudenlaista syvyyttä emotionaalista traumaa koskevan näkökulman muodossa.

Tutkimuksessa esiteltiin hypoteettinen ’näkymätön lapsi’ vastineena toimenpiteitä vaativien oppilaiden käyttäytymistä korostavalle havainnoinnille, jollaista opettajien keskuudessa saatetaan suosia. Tämä psyykkisesti oireilevan lapsen tyyppi esiteltiin käyttäytymiseltään suhteellisen neutraalina oppilaana, jonka ongelmat eivät koululuokassa ilmenisi yleistä huolta herättävänä käytöksenä, kuten haastavuutena ja aggressiivisuutena tai hiljaa olemisena ja vetäytymisenä. Tutkimuskohteena näkymätön lapsi oli ainutlaatuinen, sillä tällaisista lapsista ei ole olemassa yleispätevää tietoa tai ymmärrystä. Näkymätön lapsi liitettiin ajatuksena perheväkivaltaa kokeneisiin lapsiin, jotka olisivat joutuneet perheessään huolehtimaan tavallisesti vanhemmalle kuuluvista vastuista ja oppineet olemaan vaivaamatta muita omilla ongelmillaan. Lapsen ”tavalliselta” vaikuttava käyttäytyminen esitettiin tutkimuksessa näin pikemminkin oireena kuin oireettomuutena. Tällaista näkemystä perusteltiin yksilön varhaislapsuuden traumaattisilla kokemuksilla hyödyntäen psykoanalyyttista objektisuhdeteoriaa sekä traumateoreettista PRD-teoriaa, jotka muodostivat tutkimuksen teoreettisen ytimen.

Tutkimus oli otteeltaan kvalitatiivinen ja siinä hyödynnettiin elämäkerrallista aineistoa, joka oli kerätty henkilöiltä, jotka kokemustensa puolesta voisivat sopia annettuun kuvaan näkymättömistä lapsista. Aineisto kerättiin pääasiassa avoimella kirjoituspyynnöllä täysi-ikäisiltä, jotka ovat lapsuudessaan kokeneet kaltoinkohtelua äitiensä tahoilta. Aineisto koostui yhteensä yhdeksästä elämäntarinasta, joita analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin. Tavoitteena oli syventyä näkymättömien lasten kokemusmaailmoihin pyrkien näin rakentamaan ymmärrystä tällaisista lapsista.

Tutkimus ei suoranaisesti tukenut hypoteesia lapsen ”tavallisesta” käyttäytymisestä oireena eikä näin vastannut esitettyyn kuvaan näkymättömistä lapsista. Tulokset kuitenkin viittasivat siihen, etteivät kaikki kaltoinkohtelutapaukset välttämättä oireile huonoa kohteluaan vielä alakoulussa juurikaan poikkeavalla käyttäytymisellä. Tulokset myös tukivat käsitystä perheväkivaltaa kokeneiden taipumuksesta olla hakematta apua kaltoinkohteluunsa. Keskeisin löydös koski tähän liittyen eräänlaista kaltoinkohdellun omaksumaa ”todellisuuskuvaa”, joka saattaa osaltaan selittää, miksi tällaiset lapset eivät hae apua. Vaikutti siltä, että lapsi saattaa kaltoinkohtelevassa ympäristössä kasvaessaan omaksua tietynlaista ajattelua, joka auttaa häntä selviytymään väkivallan keskellä mutta joka samalla estää avun hakemisen. Todellisuuskuva liitettiin ajatuksena emotionaaliseen traumaan. Tulokset korostivat ulkoisen tunnistamisen ja puuttumisen merkitystä kaltoinkohtelutapausten auttamisessa. Tunnistamiseen liittyen tutkimuksessa korostettiin opettajan roolia turvallisena aikuisena.