Yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus : Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus arjen käytäntöinä

Abstract

Lasten yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus ovat tulleet nykyiseen lapsi- ja nuorisopoliittiseen keskusteluun osana laajempaa kansainvälistä lasten oikeuksia ja erityisasemaa vahvistavaa keskustelua. Tässä keskustelussa keskeinen rooli on YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksella (Unicef 2017), johon sopimusvaltioiden kansalliset ja järjestötasoiset hankkeet, politiikkaohjelmat, lait ja asetukset tulee sitoa.

Käytännössä sekä rakenteisiin kiinnittyminen että toiminnan moninaisuus tulevat esiin tarkasteltaessa niitä kaikkia tahoja, jotka jollain tavalla liittyvät lasten osallistumiseen. Suomessa esimerkiksi valtiolla, kunnilla ja järjestöillä on jokaisella omat osallisuutta tukevat mallinsa, joissa pyritään eri tavoin vahvistamaan lasten mahdollisuuksia olla mukana.

Lasten mukanaolon lisäämisen vaatimus näkyy esimerkiksi oppilaskunta- tai nuorisovaltuustotoiminnan lisääntymisenä, joiden avulla lasten mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin asioihin pyritään parantamaan. Tällaiseen toimintaan halutaan mukaan aiempaa enemmän lapsia, mutta samalla tunnistetaan, etteivät kaikki voi olla samalla tavoin mukana. Aikuisissa herättää huolta sekä se, miten saataisiin aiempaa useampi innostumaan edustuksellisesta osallistumisesta että se, miten on mahdollista tukea niiden lasten osallistumista, jotka eivät ole mukana edustuksellisissa rakenteissa. Osallistumisen lisäksi edustuksellisesta mukanaolosta puhutaan myös kansalaisuutena tai poliittisuutena, jotka tarkastelevat lasten yhteiskunnallisia mukanaolon tapoja hieman eri näkökulmista. Kansalaisuus tarkastelee mukanaoloa yhteisön jäsenyytenä; lapsi on osa yhteiskuntaa, jolloin hänellä on myös oikeus ja velvollisuus toimia kansalaisena. Poliittisuus puolestaan tarkastelee mukanaoloa yksittäisten lasten näkökulmasta pyrkien tuomaan mukanaolon tarkasteluun yksilöllisen näkökulman. Erilaisista tulokulmista huolimatta osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus ilmenee yhteiskunnassa lapsille järjestettynä toimintana. Kärjistäen heidän nähdään olevan osallisia ja toimijoita silloin, kun he ovat mukana järjestetyissä rakenteissa.

Tuon työssäni tämän tarkastelun rinnalle arkisemman näkökulman osallistumisen, kansalaisuuden ja poliittisuuden ilmentymiin tarkastelemalla osallisuutta ja toimijuutta arkisina kokemuksina. Yhdistän tarkastelussani osallistumisen, kansalaisuuden ja poliittisuuden yhteiskunnallistumisen käsitteeksi, jossa tarkastelen osallisuutta ja toimijuutta sekä institutionaalisena että arkiympäristöjen yhteiskunnallistumisena. Käytännössä tarkastelu hahmottuu ulottuvuuksina, jotka on eroteltavissa toisistaan, mutta kokemuksissa voi olla läsnä samanaikaisesti sekä institutionaalinen että arkiympäristöjen yhteiskunnallistuminen.

Teoreettisesti yhteiskunnallistumisen tarkasteluni tukeutuu Georg Simmelin (1858–1918) ajatteluun ja käsitteellistykseen. Tulkitsen Simmelin ajatuksia näkökulmasta, jossa yksilön ja yhteiskunnan olemassaolon samanaikaisuudesta voidaan löytää eväitä nähdä lasten yhteiskunnallistumisen tavat aiempaa laajemmasta näkökulmasta. Työssäni yhteiskunnallistuminen auttaa ymmärtämään lasten osallisuuden ja toimijuuden tilan liminaalisena – lapset ovat yhtä aikaa kahden eri ”maailman” jäseniä (Skelton 2010; Kallio ja Häkli 2011; Wood 2012a).

Yhteiskunnallistumisen käsitteeseen tukeutuen tutkimustehtävänäni on tarkastella lasten osallisuuden ja toimijuuden mahdollisuuksia kokemuksina, jotka tulevat esiin sekä institutionaalisessa että arkiympäristöjen yhteiskunnallistumisessa. Tämän avulla selvitän, miltä lasten kokemukset mukanaolon ja toiminnan mahdollisuuksista näyttävät, kun niitä tarkastellaan poliittisuuden, kansalaisuuden ja osallistumisen ulottuvuudet yhdistäen, sen sijaan että näitä tarkasteltaisiin toisistaan erillään. Yhteiskunnallistumisessa toimijuus vaatii toteutuakseen kokemuksen kuulumisesta (osallisuus), joka puolestaan mahdollistaa toimijuutta.

Kysyn tutkimuksessani: • Millaisissa käytännöissä ja tilanteissa lasten tunne osallisuudesta ra-kentuu? • Miten toimijuus lasten omina kokemuksina ja yleisesti tuotettuina mahdollisuuksina rakentaa jäsenyyttä yhteiskunnassa?

Aineiston olen kerännyt käyttäen MAPOLIS-aineistonkeruumenetelmää. Menetelmä on kehitetty samassa hankkeessa, jonka osana myös tämä tutkimus on tehty. Käytännön kenttätyö on kolmiosainen. Se rakentuu karttatehtävän, keskustelun ja täydentävän osan ympärille, mutta on tehtävänasettelultaan avoin. Keräämäni aineisto käsittää 127 lapselta kerättyä materiaalia. Aineiston olen kerännyt neljästä koulusta viides- ja yhdeksäsluokkalaisilta Tampereelta ja Helsingistä vuonna 2012.

Samoin tekemäni analyysi on kolmiosainen. Ensiksi olen analysoi-nut lasten kokemuksia. Toiseksi olen ottanut analyysiin mukaan koko työtä läpileikkaavat käsitteet osallistumisen, kansalaisuuden ja poliittisuuden. Kolmanneksi olen selvittänyt, miten yhteiskunnallistumisen idea tavoittaa lasten kokemukset mahdollisuuksistaan olla mu-kana ja toimia.

Yhteiskunnallistumisen ulottuvuuksien kokonaisuutta tarkastellen tulkitsen yhteiskunnallistumisen yhdistävän kansalaisuuden ja poliittisuuden toisiinsa osallistumisen tulkintana, jossa osallisuus ja toimijuus kumpuavat sekä yhteisöstä (kansalaisuudesta) että yksilöstä (poliittisuudesta). Teoreettisesti tarkasteltuna kyse on hienojakoisesta käsitteellisestä erottelusta, jossa ulottuvuuksien tarkastelusta erillään muodostuu kokonaisuus (vrt. Biesta ym. 2009; Trell ja van Hoven 2016). Käytännön näkökulmasta eri ulottuvuuksien tunnistaminen yhteiskunnallistumisen osiksi antaa mahdollisuuden nähdä lasten erilaiset kokemukset yhteiskunnallisina.

Yleisesti tutkimukseni tuo esiin näkökulman, jonka avulla voidaan saada kiinni siitä, millaista mukanaoloa ja toimintaa tulisi tukea ja millaiset asiat tulisi tunnistaa lasten kokemuksissa merkittäviksi mu-kanaolon ja toiminnan tavoiksi. Toisin sanoen, täytyy osata tunnistaa ne asiat, jotka ovat sekä yksittäsille lapsille että yleisesti lapsuudessa merkityksellisiä ja pystyä tukemaan heitä näissä asioissa. Samalla tulisi tunnistaa myös ne yhteisöt, jotka ovat lapsille tärkeitä. Kaikkien ei voida olettaa haluavan toimia samankaltaisissa yhteisöissä. Haastavaa tällaisessa toimintatavassa on, että on vaikea tietää, kenen osallisuutta tulisi missäkin tilanteessa tukea ja miten. Jokaisella lapsella on elämässään sellaisia asioita, jotka hän kokee merkityksellisinä. Näiden tunnistaminen on avain löytää myös asioita, joissa yksilön osallisuutta ja toimijuutta voidaan vahvistaa järjestetyissä rakenteissa tai niiden ulkopuolella. Samalla voidaan piirtää aiempaa tarkempi kuva siitä, millaiset asiat ovat lapsuuden elämänvaiheessa merkityksellisiä. Yhteiskunnallistumisen idean avulla ehdotankin, että olisi keskeistä tunnistaa lasten elämästä mahdollisimman laajasti sellaisia prosesseja, joiden myötä he oppivat yhdessä toimimisen taitoja tai saavat kokemuksia mahdollisuuksistaan vaikuttaa. Näen lapsuuden arkisten vaikuttamismahdollisuuksien kiinnittyvän myös tulevaisuuden aikuisuuteen, mutta en suoraviivaisesti. Tukeudun ajattelussani Sassin (2002, 71) ajatukseen, jossa on ensin tunnettava, että kokee asiat omakseen ja että omassa elinympäristössä on mahdollisuuksia vaikuttaa, ennen kuin yhteiskunnallinen ”muodollisen politiikan” osallistuminen voi ylipäänsä herättää kiinnostuksen.

Prosessimaisen tarkastelun myötä palautan yhteiskunnallistumisen idean myös Simmelin (1999) ajatteluun. Simmelin määrittelemänä yhteiskunta on kahdesta suunnasta rakentuva kokonaisuus, jossa yhteiskunnallistuminen on prosessi, joka muodostuu sisällöstä ja muodosta.

Yhteiskunnallistumisessa yhteiskunnan jäsenyys muodostuu mahdollisuuksista tunnistaa erilaisia kokemuksia osallisuudesta ja toimijuudesta. Jokainen yksilö voi löytää kokonaisuudesta oman tapansa rakentaa suhteensa yhteiskuntaan. Yhteiskunnan jäsenyys muodostuu monenlaisten tarjottujen ja itse löydettyjen mahdollisuuksien yhdistymisestä sekä toimijuuden kontekstien laajasta tunnistamisesta. Kun lasten arki itsessään määritellään laajasti, ja tunnistetaan erilaisia toimijuuden mahdollisuuksia, muotoja ja paikkoja, mahdollistetaan samalla monenlaisille lapsille kokemukset osallisuudesta ja mahdollisuuksista vaikuttaa.

Tutkimukseni keskeinen tulos on tarjota yhteiskunnallistumisen idea ymmärryksenä lasten osallisuudesta ja toimijuudesta käytyyn yh-teiskunnalliseen keskusteluun. Teoreettisessa keskustelussa yhteiskunnallistumista voidaan pitää aiempaa hienosyisempänä jäsennyksenä lasten yhteiskunnallista jäsenyyttä tarkasteltaessa (Biesta ym. 2009; Trell ja van Hoven 2016). Yhteiskunnallistuminen ei kuitenkaan toimi yksiselitteisenä taikakäsiteenä, jonka myötä yksistään osallistumisesta, kansalaisuudesta tai poliittisuudesta puhuminen ei olisi tarpeen, vaan käsite tarjoaa mahdollisuuden yhdistää erilaiset näkökulmat saman asian ympärillä. Käytännön tarkasteluun tuon mukaan ymmärryksen siitä, miltä kokemukset osallisuudesta ja toimijuudesta näyttävät lasten näkökulmasta.

In Western countries, worries about young people’s lack of interest in participation on common matters, such as voting in elections, are emerging. In response, societies have sought to enhance children’s belonging in their communities. Different forms of citizenship education, participatory settings and other political elements have been established in children’s worlds, where they are recognized as participating subjects, active citizens or political agents (Lister 2007; Wood 2011; Kallio 2011). A central motivation for promoting children’s active role in societies comes from the United Nation’s Convention on the Rights of the Child (CRC). The countries that have ratified the agreement should set their legislation and institutional activities in line with the CRC. The convention is characterized by three principles: protection, provision and participation. In the West, recent focus has fallen on the rights to participation, which has led to an understanding of children as “meaning-producing” members of the society, acting in relation to participation opportunities offered by adults (Young and Barrett 2001). Following this trend, different kinds of institutional structures for children’s partici-pation have been developed in Finland, for example youth councils and children’s parliaments. Although important, such structural set-tings are not without problems. Some of the main concerns are that, typically, only few children can take part through them, and the participants are often expected to adopt adultist manners (Thomas 2007; Eskelinen & al. 2012). Joining in this critique, Trell and van Hoven (2016) among others have pointed out that children’s role in the society needs new definitions.

In this study, I focus on children’s own experiences of participation and belonging. I have focused to find out about the groups where they feel like belonging and the issues in which they want to participate. With their own perspectives in mind, I analyze children’s participatory activities, citizenship and political agency in a broad sense, leaning on the concepts of agency and belonging. On one hand, I pay attention to children’s ways of acting, learning and participating here and now, as children. On the other hand, from a futurist perspective, I explore their experiences of becoming members of the (political) society, as future adults.

This study considers participation, citizenship and politics as overlapping elements of children’s agency and belonging in the society. Each of the concepts, important in their own right, is inadequate as an analytical approach. Participation has, as Thomas (2007) has pointed out, become a buzzword that can be linked to almost anything. Citizenship has not been sufficiently conceptualized from children’s perspectives (Staeheli and Brown 2003). Similarly, their political agency requires further clarity (Kallio and Häkli 2011). What is participation, citizenship and politics for children, in their lived realities?

In this study, I have analyzed children’s everyday life experiences. I have explored their communal activities and belonging in the society by looking into how they find opportunities to take actively part in various kinds of situations and processes, in reflection with societal structures of participation. I have brought the key concepts of the research – participation, citizenship and politics – under a conceptu-al umbrella of sociation, following Georg Simmel’s (1858–1918) theorization. In Simmel’s perspective, people live their lives, first, from their own point of view, and concurrently, from the society’s point of view. Some issues are important to oneself whereas some other’s get their importance from society’s perspective (Frisby 2001). In line with Simmel’s thought, Agnew (2002) has noticing that children learn by living, and this learning happens importantly in everyday life. While such social learning largely takes place during childhood, it however continues throughout the lifecourse. Thus, the concept of sociation involves an idea of liminality regarding children’s agency – children live at the same time in two worlds, as beings in the here-and-now and as becomings in the futurity (Skelton 2010; Kallio and Häkli 2011; Wood 2012).

For analytical purposes, drawing from Simmel, I have created an analytical framework of sociation, building on three continua that bring together different facets of agency and belonging (Figure 1). The dimension of institutional Citizenship refers to membership in formal communities, such as school class. Institutional Politics involves broadly politicized matters, like wars and policies. Participation, again writ large, is children’s activity in fixed settings, for example in youth councils. The counterparts of these three dimensions in the three continua of agency and belonging are defined from everyday life perspectives. Here citizenship means membership in communities by choice, peer groups for instance. Mundane politics refers to aspects that politicize in children’s daily lives, for themselves, one example being caring for pets. Finally, with participation I denote activities in settings that children choose to participate in, such as game worlds or hobbies. Hence, the ‘strings of sociation’ bind together citizen-ship, politics and participation as multifaceted forms of communal life, including both collective and personal aspects.

Figure 1. Analytical framework of sociation

The main research questions in this study are: In what kinds of practices and situations children develop feelings of belonging? How children’s agency, understood concurrently as experiences and participation opportunities, creates societal memberships?

The empirical study empoloyed a set of qualitative resarch methods, named MAPOLIS methods, including three elements: mapping, relaxed interviews, and biographical essays and drawings. The generated research materials include child-produced maps, transcribed interviews and essays/drawings from 127 young participants from two age groups (10–11, 15–16). They came from three schools in Tampere and Helsinki. The data were collected in 2012. In the analysis, I have focused mostly on the interview materials, from three perspectives. First, children’s experiences; second, participation, citizenship and politics; third, sociation in relation to children’s experiences and opportunies to act.

As the main findings of the study I present that, from children’s perspectives, institutional settings offer arenas for only a small part of politically significant activities and subject formation. While children give weight to large-scale matters, such as participating in environmental catastrophes, in their worlds ordinary settings and every-day relationships form the most important contexts for taking actively part in any matter. In my study, institutional settings where adults seek to promote for participation are largely missing from children’s expressed experiences. Thus, according to my findings children become members of the society and learn citizenship skills in their everyday lives, by negotiating various matters, forming opinions, and listening to and collaborating with others. Issues related to hobbies and pets, and rules at home, kindergarten or school, can form mundane context for such activities.

A deeped and broader understand of belonging and agency, based on children’s experiential perspectives, provides starting points for developing participation opportunities to them. My research suggests that, in policy-making and participatory practices, it is important to notice moments, matters and communities important to children in their everyday lives, and to promote their possibilities to act in these contexts. The sociation perspective developed in the study highlights that the processes and moments in which children learn how to cooperate and act with others are central to their be-longing and agency in the society, in various scalar dimensions, here and now as well as later in life. From a childcentred perspective, I argue that, children should be offered opportunities to find communal ways of living in their own terms, and have possibilities to take part in different processes in their everyday environments. This makes their participation, citizenship and political agency meaningful. Moreover, due to personal differences, a variety of opportunities to active agency are needed, offered to children by adults and seized by children themselves. Becoming a member of the society is a process though, which we learn, little by little, how to live in modern societies. In these non-linear processes, children are at the same time beings and becomings, which is to say that what is significant in childhood may also carry importance in adulthood. Following Simmel (1999), the society emerges from two directions, personal and societal, thus every individual has to find their own way through.

In conclusion, this study proposes sociation as an interlinking concept between participation, citizenship and politics. It offers a broad perspective to children’s active role in the society, contributing to the interdisciplinary research on children’s and young people’s participation, citizenship and political agency (e.g. Thomas 2007; Lister 2007a,b; Kallio ja Häkli 2011; Bartos 2012; Mitchell ja Elwood 2012; Wood 2012b; Trell ja van Hoven 2016). Everyday agency and belonging are central in understanding children’s experiences regarding how to be “active citizen”, “political actor” or “participating subject”.