Vanhushoivapolitiikan uusfamilismi : Omaisettomat hoivan tarvitsijat institutionaalisen hallinnan kohteena

Abstract

Tämän väitöskirjatutkimuksen kiinnostuksen kohteena on omaisettomien virallisen hoivan avulla selviytyvien vanhojen ihmisten asema ja toimijuuden mahdollisuudet. Tutkimuksen yhteiskunnallisena kontekstina on 1990-luvun jälkeinen hyvinvointivaltion ja vanhushoivapolitiikan suunnanmuutos ja ns. uuden julkisjohtamisen (New Public Management, NPM) jalkautuminen vanhustyöhön. Tutkimus koostuu neljästä erillisestä osajulkaisusta sekä yhteenveto-osasta.

Omaisettomien hoivan tarvitsijoiden aseman tutkiminen on tärkeää, sillä hyvinvointivaltion suunnanmuutos on merkinnyt omaisten roolin ja velvoitteiden kasvua. Julkisen tahon järjestämää apua on rajattu, ja samalla monet palvelujärjestelmän uudistukset ja palveluiden pirstoutuminen useille palveluntuottajille monituottajamallin mukaisesti ovat lisänneet omaisten vastuuta asioiden hoitamisessa, avun koordinoinnissa ja varmistamisessa. Sen lisäksi että omaisettomat hoivan tarvitsijat ovat vailla informaalia, epävirallista, hoivaa, he ovat myös vailla virallisen avun varmistajaa.

Uuden julkisjohtamisen ideologia ja käytännöt ovat muuttaneet myös hoivaa. NPM-ajattelu ei tunnista hoivan erityisiä suhteita ja orientaatiota toisten ihmisten muuttuviin tarpeisiin ja hyvinvointiin, vaan typistää hoivan palveluksi, jota voidaan pilkkoa, myydä ja ostaa. Ositettuja palveluita on vaikea pitää sellaisena hoivana, johon sisältyy vuorovaikutussuhde, välittäminen, luottamus ja muuttuviin tarpeisiin vastaaminen. Nämä hoivan elementit olisivat kuitenkin erityisen tärkeitä sellaisille vanhoille ihmisille, joiden tulee selviytyä arjestaan virallisen hoivan varassa.

Omaisettomien hoivan tarvitsijoiden asemaa ja toimijuutta tutkitaan tässä tutkimuksessa analysoimalla kuntien vanhuspoliittisia asiakirjoja ja kehittämishankemateriaalia sekä omaisettomien vanhojen ihmisten haastatteluja. Tutkimusaineisto on kymmentä haastattelua lukuun ottamatta kerätty Uudenmaan kunnista. Tutkimuksen pääasiallisena metodologisena lähestymistapana on institutionaalinen etnografia, jossa kiinnostuksen kohteena ovat tekstit sekä se, miten ne ohjailevat ja koordinoivat sosiaalisia käytäntöjä sekä luovat hallintasuhteita. Analyysimenetelminä on käytetty muun muassa diskurssianalyysiä ja teoriaohjattua sisällön analyysiä.

Tutkimuksen tuloksena todetaan, että perheille ja läheisille asetetaan paljon odotuksia kuntien vanhuspoliittisissa asiakirjoissa. Perhe ja läheiset nähdään hoivan resurssina ja heidät kutsutaan mukaan vanhushoivapalveluiden tuottamiseen. Perheellä on luonnollistettu asema, eikä perheettömistä vanhuksista puhuta eksplisiittisesti juuri lainkaan.

Hoivasta, erityisesti julkisesta hoivasta, ei vanhuspoliittisessa diskurssissa juurikaan puhuta, eikä hoivan konkreettisia sisältöjä avata. Hoivan asemasta käytetään muita terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä verbejä kuten tukemista ja edistämistä. Tavallisesti niillä viitataan kohtuullisen hyvän toimintakyvyn omaaviin ikäihmisiin. Tämän tutkimuksen tulkinnan mukaan taustalla ovat strategiadiskurssin ja hoivadiskurssin keskenään ristiriitaiset oletukset toiminnan tavoitteista.

Vanhustyön kehittämishankkeita suunnataan vahvasti omaishoitoon ja omaisiin sekä vapaaehtoisiin ja vertaistukeen. Myös kuntien vanhuspalvelujärjestelmään kohdistuvissa kehittämishankkeissa tavoitellaan näiden informaalien toimijoiden saamista mukaan toimintaan. Omaisettomat hoivan tarvitsijat eivät esiinny kehittämishanketeksteissä aktiivisina toimijoina, vaan pikemminkin syrjäytymistä ehkäisevien toimenpiteiden kohteena.

Tutkimuksen haastatteluaineisto tarjoaa toisenlaisen maiseman omaisettomien vanhojen ihmisten toimijuuteen. Haastatellut kuvaavat arkeaan toimijoina, joiden ensisijaisena tavoitteena on itsenäinen selviytyminen. Omaisettomuus ja sukulaisverkostojen puuttuminen vahvistavat itsenäisen selviytymisen vaatimuksia. Omaisten puute on myös surua ja yksinäisyyttä aiheuttava asia, mutta haastatellut eivät tuota itseään syrjäytyneenä, vaan pikemminkin resurssiensa puitteissa aktiivisina, itsenäisinä ja vastuullisina kansalaisina.

Tutkimuksen perusteella voi sanoa, että virallisen hoivan avulla selviytyvien vanhojen ihmisten asema vanhuspoliittisessa kielenkäytössä on monin tavoin toiseutettu. Vanhuspoliittisissa asiakirjoissa vahvin asema ja toimijuus on tarjolla niille vanhoille ihmisille, joilla on toimintakykyä ja jotka saavat apua läheisiltään. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarjota vanhushoivapolitiikan ja vanhustyön kehittämiselle sellaisia vaihtoehtoisia näkemyksiä, jotka huomioivat paremmin toimijoina myös omaisettomat hoivan tarvitsijat.

This study examines the position and agency of elderly people living without an informal caregiver. It focuses on changes in the welfare state and elderly care politics following the 1990s, and on the rise of the ideology and practices of New Public Management (NPM) in elderly care. The study consists of four sub studies and a summary chapter.

Analysing the position of elderly people living without a caregiver is especially important due to changes in the welfare state, as the role of informal caregivers is now highlighted in welfare strategies. Public care services are restricted, and the marketization of services has placed more duties and responsibilities on the shoulders of informal caregivers in terms of coordinating and ensuring services. Consequently, in addition to not receiving informal care, elderly people without an informal caregiver also do not have anyone to ensure they receive adequate formal services.

The ideology and practices of NPM have notably changed elderly care. NPM does not recognize care relationships or the changing care needs of vulnerable elderly people. Instead, it reduces social care to services that can be divided up, bought, and sold. In contrast to NPM, social care emphasizes interaction, the human dimension of care, trust, and response to changing care needs. These elements of care can be especially important to elderly people who do not have an informal caregiver.

In this study, the position and agency of elderly people living without informal carers is examined by analysing (1) municipal strategies for elderly care, (2) reports of development projects, and (3) interviews with elderly people in such circumstances. The data were collected mainly from the Uusimaa region in southern Finland. The methodology employed is institutional ethnography (IE), in which the text is seen as crucial. Texts coordinate and govern both social relations and the people taking part in the texts. Discourse analysis and theory-driven content analysis have also been used as analytical tools.

The results of the analysis show that family and close friends are quite common topics in elderly care politics. In municipal strategies on elderly care, families are seen as a care resource, and they are called upon to join the service providers in delivering elderly care. Families are taken for granted and elderly people without families are ignored.

Secondly, formal public social care as a concept has been almost completely eliminated from the discourse in elderly care strategies. Instead of ‘caring’, several other terms are used, for instance ‘supporting’ and ‘advancing’, which refer to functional ability rather than care. One can reasonably conclude that social care and the ideology of strategy do not match well, since their assumptions concerning the targets of elderly care are quite different.

Thirdly, based on the analysis of development project reports, new innovations and developments are directed at informal types of care, such as family care and volunteering. In some development projects the goal is to involve informal actors into public care services. Elderly people without informal caregivers lack agency in the discourse on elderly care development.

The interview data provides quite a different view of the agency of such elderly people. The interviewees described themselves as actors, and their primary goal was to survive independently. Having no relatives strengthened their will to stay independent, and while the lack of close relatives and informal care caused sorrow and feelings of loneliness, the interviewees did not consider themselves socially excluded.

The results show that elderly people who do not have an informal caregiver are excluded from the politics of elderly care in many ways. In the strategies, the strongest position is held by those having enough functional ability and strong family networks. The aim of this study is to point out the alternative view in the politics and development of elderly care.