Merkityksen normatiivisuus ja ilmaisun oikea soveltaminen

Abstract

Tässä työssä tarkastelen väitettä, jonka mukaan merkityksen teoriaksi kelpaa vain sellainen teoria, joka pitää merkitystä normatiivisena. Saul Kripken Wittgenstein on Rules and Private Language (1982) on nykyisen merkityksen normatiivisuutta koskevan keskustelun lähtökohta. Kripken argumenttien on katsottu puoltavan käsitystä normatiivisuudesta ilmiönä, jonka jokaisen uskottavan merkityksen teorian tulee selittää. Yhdistettynä ajatukseen siitä, että normatiiviset väitteet eivät ole muotoiltavissa naturalistisina väitteinä, tästä seuraa, että naturalististen merkityksen teorioiden voitaisiin katsoa puhuvan perustavanlaatuisesti jostain muusta kuin merkityksestä.

Tätä valtakäsitystä vastaan ovat 90-luvun lopusta lähtien argumentoineet muiden muassa Paul Horwich, Katrin Glüer ja Peter Pagin, Åsa Wikforss, Paul Boghossian sekä Anandi Hattiangadi. Keskustelussa on problematisoitu merkityksen oikean soveltuvuuden ehdon normatiivisuutta sekä normatiivisuudesta johdettavien preskriptioiden muotoilujen mielekkyyttä. Näihin kritiikkeihin ovat pyrkineet vastaamaan esimerkiksi Alan Millar, Daniel Whiting ja Jaroslav Peregrin.

Pyrin osoittamaan, ettei merkityksen normatiivisuus seuraa semanttisesta korrektiudesta. Toisin sanoen siitä, että sana ”omena” soveltuu oikein omenoihin ja vain omenoihin, ei seuraa, että merkitys olisi normatiivinen tavalla, joka toimisi merkityksen teorioiden mielekkyysehtona. Pyrin osoittamaan, että korrektiudesta ei aina seuraa kategorista normatiivisuutta ja että semanttista korrektiutta voidaan pitää ei-normatiivisena. Lisäksi pyrin osoittamaan kirjallisuudessa esitetyt preskription muotoilut ongelmallisiksi.

Tarkoitukseni ei ole argumentoida kaikkia merkityksen normatiivisuuden muotoiluja vastaan. Argumentoin vain niitä muotoiluja vastaan, jotka nojaavat semanttiselle korrektiudelle. En myöskään aio paneutua mielen sisältöjen normatiivisuuteen, vaikkakin kysymys kytkeytyy hyvin läheisesti merkityksen normatiivisuuteen.