Opiskelijat koukussa : Käsillä tekemisen vaikutus oppimiseen

Abstract

Tämän tutkimuksen lähtökohtana on Tampereen yliopiston kasvatustieteen yksikössä esiintyvä ilmiö, käsitöiden tekeminen luennoilla. Tutkimuksessa perehdytään siihen, miten käsillä tekeminen vaikuttaa kuuntelemalla oppimiseen. Lisäksi tutkielmassa pohditaan, miten korkeakouluissa voitaisiin huomioida erilaiset oppimisen tavat. Lopuksi kysytään, onko nykytiedon valossa mielekästä kieltää käsillä tekeminen luennoilla.

Tutkimusmenetelmänä on käytetty kirjallisuuskatsausta. Tämä pro gradu -tutkielma on siis tutkimus jo aiemmin toteutetuista tutkimuksista. Metodissa on piirteitä sekä integroivasta kirjallisuuskatsauksesta että metasynteesistä. Tulokset on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Tutkimusilmiötä on tarkasteltu käsityötieteen, kognitiotieteen sekä kasvatustieteen näkökulmista. Käsityötiede kertoo erityisesti käsityötoiminnan myönteisistä kokonaisvaltaisista vaikutuksista. Kognitiotieteen avulla pyritään perehtymään siihen, mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen tekee jotain käsillään. Varsinaista aiempaa tutkimustietoa käsitöiden tekemisestä juuri luentoympäristössä ei ole, mutta käsityötoimintaa on tässä tutkimuksessa verrattu esimerkiksi piirtelyyn ja siihen liittyvään tutkimustietoon. Kasvatustiede antaa puolestaan näkökulmia esimerkiksi korkeakouluopetukseen ja koulun muuttamisen vaikeuteen.

Tutkimusten tulosten mukaan automatisoitunut käsillä tekeminen voi auttaa oppijaa keskittymään luennolla ja täten edistää hänen oppimistaan. Jo olemassa olevaa tutkimustietoa tarkastelemalla käy myös ilmi, että perinteinen luento-opetus, jossa opiskelijat istuvat paikallaan ja kuuntelevat, on fysiologisesti huono oppimisen tila. Nykytiedon valossa käsitöiden tekemistä ei siis ole mielekästä kieltää. Pikemminkin siihen tulisi kannustaa, sillä kaikki fyysinen aktiivisuus luo passiivista istumista suotuisammat olosuhteet hermoverkkoyhteyksien lisääntymiselle ja selkiytymiselle eli toisin sanoen oppimiselle.

Viimeiseen lukuun on koottu viisi muutosehdotusta, joiden avulla korkeakouluopiskelua voisi kehittää. Oppimisympäristöjä, oppimateriaaleja ja opetussuunnitelmia tulisi muuttaa siten, että ne mahdollistaisivat paremmin fyysisen aktiivisuuden. Opiskelijoilla tulisi myös olla nykyistä useammin mahdollisuus valita erilaisten oppimiskanavien väliltä. Oppimisympäristöillä viitataan erityisesti luentosaleihin, joissa liikkumisen mahdollisuudet ovat usein vielä tavallista koululuokkaa rajoitetummat. Edellä mainittujen seikkojen lisäksi korkeakouluopettajien pedagogiseen ja didaktiseen osaamiseen ja kouluttautumiseen tulisi kannustaa, jotta myös korkeakouluopetusta voitaisiin kehittää suomalaisen peruskoulun tavoin kohti maailman huippua. Parempien oppimistulosten saavuttamiseksi myös opiskelijoiden omaa toiminnansäätelyä ja heidän akateemista vapauttaan tulisi korostaa.