Valmentajana yliopistossa? : yliopistohenkilökunnan käsityksiä valmennuksesta yliopiston opetus- ja ohjausmuotona

Abstract

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Y-kampuksen valmentajavalmennukseen osallistuneen yliopiston opetus- ja ohjaushenkilökunnan käsityksiä valmennuksesta yliopiston opetus- ja ohjausmuotona. Tutkimustehtävää lähestyttiin selvittämällä tutkittavien käsityksiä valmennuksesta ja valmentajuudesta sekä tarkastelemalla, minkälaisiin opetus- ja ohjaustilanteisiin valmennuskäsitykset liitettiin. Lisäksi selvitettiin tutkittavien näkemyksiä ja kokemuksia valmentavan työotteen käyttöönotosta yliopistolla. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostettiin yliopisto-opetuksen ja -ohjauksen nykyisistä ideaaleista ja käytänteistä sekä valmennuksen käsitteestä, konteksteista ja menetelmistä. Tutkimus toteutettiin laadullisena tapaustutkimuksena. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla kahdeksaa valmentajavalmennukseen osallistunutta opetus- ja ohjaustyössä toimivaa henkilöä. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluilla. Aineisto analysoitiin laadullista sisällönanalyysiä käyttäen.

Tutkimuksen tuloksena aineistosta löydettiin neljä eri valmennuskäsitystä. Tutkimuksen tuloksena löydetyssä konstruktivistisessa valmennuskäsityksessä valmentajan tehtävänä nähtiin opiskelijan itseohjautuvuuden lisääminen ja opiskelijan käsitteellisen ajattelun kehittäminen. Konstruktivistinen valmennuskäsitys liittyi yliopiston opetus- ja ohjaustilanteista opinnäytetyöohjaukseen sekä pienryhmä- ja seminaariopetukseen. Dialogisessa valmennuskäsityksessä valmennus miellettiin kahdenkeskiseksi vuorovaikutussuhteeksi valmentajan ja opiskelijan välillä. Dialogisen valmennuksen keskeisiksi elementeiksi nousivat luottamus, henkilökohtaisten kokemusten jakaminen ja tunnetyö. Työelämälähtöisessä valmennuskäsityksessä puolestaan esille nousivat valmennus ammatillisena mentorointina ja yrittäjyytenä. Valmennukseen suhtauduttiin myös kielteisesti. Käsitteet valmennus tai valmentaja eivät näyttäneet tuovan juurikaan uutta niihin opetus- ja oppimiskäsityksiin, jotka ovat jo valtavirtaisia yliopistopedagogiikassa. Valmennusta ei myöskään osattu positioida suhteessa opetukseen tai sen lähimenetelmiin.

Valmennuksen käyttöönotossa haasteiksi nousivat yliopiston individualistinen työkulttuuri, pedagogisen koulutuksen vähäinen arvostus sekä uusliberalistinen koulutuspolitiikka. Tutkimuksen tulosten perusteella opettajat toteuttivat yliopistolla työtään autonomisesti ja jakamatta asiantuntijuuttaan kollegiaalisesti, sekä kokivat pedagogisen kehittämiskulttuurin olevan heikosti tuettua. Nämä eivät tutkimuksen perusteella luoneet suotuisaa pohjaa valmentavan otteen käyttöönotolle. Tutkimuksen perusteella myöskään yliopisto-opetuksen luonteen muutos ja massoittuminen, resurssien puute ja teknisten tieteenalojen opetuksellinen lähestymistapa eivät tukeneet valmentavan otteen käyttöönottoa. Lisäksi valmennuksen taustateoriat herättivät kritiikkiä löyhän akateemisen orientaation vuoksi.

Tutkimuksen johtopäätöksenä voitiin esittää, että valmennus näyttäytyy vielä ainakin jossain määrin jäsentymättömänä käsitteenä. Tuloksissa nousi myös esiin, että aineistossa esiintynyt käsitys valmennuksesta erosi tutkimuksen kohdeorganisaation käsityksestä. Tulos viittasi käsitteen sisäiseen hajanaisuuteen, mikä mahdollisti monet tulkinnat käsitteelle. Toisaalta, huolimatta siitä, toiko valmennus ”uutta” yliopiston opetukseen ja ohjaukseen, valmennus näyttäytyi hyvien käytänteiden mukaisena, opiskelijalähtöisenä vuorovaikutuksena eri opetus- ja ohjaustilanteissa. Valmennuksen vahvuuksina voitiinkin nähdä vuorovaikutuksellisen pedagogisen suhteen muodostaminen sekä työelämänäkökulman huomioiminen omassa opetus- ja ohjaustyössä.