Aktiivikansalaisuuden ideaali mielenterveyskuntoutujien diskursiivisten identiteettien rakentumisessa

Abstract

Tämän tutkielman tarkoituksena on tutkia sitä, millä tavalla mielenterveyskuntoutujat käyttävät aktiivikansalaisuuden ideaalia resurssinaan rakentaessaan diskursiivista identiteettiään haastattelupuheessa. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on se, että suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee ilmapiiri, jossa painotetaan kansalaisten aktiivisuutta ja vastuullisuutta eli aktiivikansalaisuutta. Taustalla on muutos valtion ja kansalaisten suhteessa, jonka seurauksena kansalaisten vastuu hyvinvoinnistaan on kasvanut valtion roolin vähentyessä. Aktiivikansalaisuuden ideaali on yhteiskunnassa läsnä poliittisella tasolla, kuntoutuksen ideologiassa sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakkaiden ja ammattilaisten vuorovaikutuksessa.

Tutkimuksen aineisto koostuu Tampereen yliopistossa toteutetussa ”Asiakaslähtöisyys nuorten aikuisten avohoidollisessa mielenterveyskuntoutuksessa” -tutkimusprojektissa kerätyistä 25 asiakkaiden haastattelusta. Haastatellut ovat 18–36-vuotiaita psykoositasoista mielenterveyden häiriötä sairastavia nuoria aikuisia, jotka osallistuivat haastatteluhetkellä avohoidolliselle kuntoutuskurssille. Tutkimuksen metodologisena viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi, ja aineiston analyysimenetelmänä on käytetty diskurssianalyysia.

Haastattelujen analyysin perusteella muodostui kaksi päädiskurssia: eteenpäin pyrkivä identiteetti, jossa kuntoutujat rakentavat identiteettiään aktiivikansalaisuuden ideaalin mukaisesti, sekä rajallisten toimintamahdollisuuksien identiteetti, jossa identiteettiä rakennetaan tätä ideaalia vastaan. Eteenpäin pyrkivää identiteettiä edustavassa haastattelupuheessa korostuivat aktiivikansalaisuuteen liittyvät kulttuuriset odotukset, ja identiteettipuheesta oli eroteltavissa kolme diskursiivista identiteettiä: konkreettisia tavoitteita asettava aktiivikansalainen, itsenäinen ja vastuuta ottava aktiivikansalainen ja osallistuva aktiivikansalainen. Rajallisten toimintamahdollisuuksien identiteettiä rakentavassa haastattelupuheessa sairaus ja sen oireet määrittyivät kuntoutujien elämää ja identiteettiä hallitseviksi tekijöiksi. Myös tämä identiteettipuhe oli jaettavissa kolmeen aladiskurssiin: sairauden rajoittama identiteetti, hetkessä eläjän identiteetti ja ulkopuolelta ohjautuva identiteetti.

Aktiivikansalaisuuden ideaalin mukaista sekä sitä vastustavaa identiteettipuhetta löytyi lähes kaikista haastatteluista. Tämä osoittaa, että identiteettien rakentuminen on vahvasti vuorovaikutuksellista, ja kulttuurisia odotuksia käytetään resurssina eri tavoilla eri tilanteissa. Tämä on tärkeää huomioida myös sosiaalityön käytännöissä ja reflektoida kriittisesti sitä, millaisia vaikutuksia kielenkäytöllä on asiakkaiden identiteetin rakentumiselle. Aktiivikansalaisuuden odotukset ovat voimakkaasti läsnä kuntoutujien identiteettipuheessa, mutta silti kaikki eivät kykene näihin odotuksiin vastaamaan. Aktiivikansalaisuuden vaatimukset kohdistuvat erityisen voimakkaasti sosiaalityön asiakkaisiin, ja ammattilaisten olisi tärkeää tuoda esiin näiden vaatimusten mahdollisia asiakkaiden pahoinvointia ja eriarvoisuutta lisääviä vaikutuksia.