Lasten yhteenkuuluvuuden tunteen rakentuminen kerhotoiminnassa

Abstract

Tässä laadullisessa tutkimuksessa tarkasteltiin sitä, millaisena lasten yhteenkuuluvuuden tunne näyttäytyy kerhotoiminnassa. Tutkimusaihetta lähestyttiin kolmiportaisen lähestymistavan kautta tarkastellen kerhotoiminnan institutionaalisia rakenteita sekä kasvattajien käytänteitä ja ohjauksen keinoja lasten yhteenkuuluvuuden tunteen rakentumiselle sekä lasten tapoja tuottaa yhteenkuuluvuuden tunnetta omassa vertaiskulttuurissaan. Kerhotoiminta on yksi Suomessa järjestettävistä varhaiskasvatuksen muodoista. Tutkimuksessa hyödynnettiin etnografistyyppistä lähestymistapaa. Tutkimuksen aineisto kerättiin havainnoimalla yhtä kerhoryhmää sekä haastattelemalla ryhmän kasvattajia. Tutkimuksen kohderyhmä muodostui 15 lapsesta ja kahdesta kasvattajasta sekä muista ryhmän toiminnassa mukana olevista aikuisista. Kerhotoimintaa järjestettiin kaksi kertaa viikossa aina kolme tuntia kerrallaan. Tutkimusaineistoksi muodostuivat havainnoinnista tehdyt kenttämuistiinpanot, kasvattajilta kerätty haastatteluaineisto sekä koko aineistonkeruusta kirjoitettu kenttäpäiväkirja. Sen lisäksi toissijaisena aineistona hyödynnettiin organisaation tuottamaa dokumenttia, avointa varhaiskasvatussuunnitelmaa. Aineiston analyysissä hyödynnettiin sisällönanalyysin yleisiä periaatteita. Tutkimuksen tulosten perusteella kerhotoiminnan rakenteet, kuten toiminnan tavoitteet, aikarajoitukset, päiväjärjestys, ikärakenne sekä fyysiset tilat ja materiaalit tarjoavat tietyt ehdot lasten yhteenkuuluvuuden tunteen rakentumiselle. Kerhon fyysinen ympäristö muodostui erilaisista tiloista, huoneista ja tavaroista, joiden käyttö oli edelleen sidoksissa kasvattajien tekemiin ratkaisuihin. Fyysiseen ympäristöön, kuten esineisiin ja tiloihin sekä aikaan liittyvillä ratkaisuilla kasvattajat vaikuttivat lasten yhteenkuuluvuuteen tai kuulumattomuuteen, esimerkiksi leikin jakotilanteissa. Tulosten perusteella lasten yhteenkuuluvuuden tunteen rakentumisen kannalta merkittävänä nähtiin lisäksi kasvattajien tavat tukea lasten vertaissuhteita sekä päiväjärjestykseen sisältyvät käytännöt. Myös lapset rakensivat tässä tutkimuksessa yhteenkuuluvuuden tunnetta monin tavoin. Lapset tuottivat ja ylläpitivät yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteisellä toiminnalla ja niiden neuvotteluilla, osoittamalla fyysistä läheisyyttä ja erityistä huomiota toisiaan kohtaan. He leikittelivät ja hassuttelivat toistensa kanssa osoittaakseen, ylläpitääkseen ja rakentaakseen yhteenkuuluvuuden tunnetta. Myös ystävyyssuhteet, niiden luominen ja ylläpitäminen näyttäytyivät merkittävänä yhteenkuuluvuuden tunnetta rakentavana tekijänä. Tuloksista voidaan päätellä, että kerhotoiminnassa lasten yhteenkuuluvuuden tunteen rakentuminen on sidoksissa niin toiminnan kontekstiin, kasvattajien käytänteisiin kuin lasten ja aikuisten keskinäisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen. Yhteenkuuluvuuden tunne näyttäytyy kokonaisvaltaisena ja muuttuvana ilmiönä. Toiminta ja vuorovaikutus ovat jatkuvassa liikkeessä, jossa yhä uudelleen neuvotellaan siitä, miten erilaisissa tilanteissa toimitaan tai ollaan toimimatta. Merkityksellistä on se, millaiset kehykset niin instituution rakenteet kuin kasvattajien tekemät ratkaisut tarjoavat lasten toiminnalle. Vastaavasti lapset yhä uudelleen neuvottelevat esimerkiksi yhteisestä toiminnasta ja siihen liittymisestä vertaistensa kanssa.