Kasvatus ja hevosmiestaidot käsi kädessä : ratsastuksenopettajien käsityksiä kasvatuksesta ja sen roolista ratsastuskouluissa

Abstract

Ratsastus on suomalaisten lasten keskuudessa suosittu harrastus, jonka alkuvaiheet vietetään usein ratsastuskouluissa. Ratsastuksenopettajat ovat pedagogisen koulutuksen saaneita alansa ammattilaisia, mutta kasvatuksen voidaan katsoa jääneen heidän käytännön työssään toissijaiseen asemaan. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin ratsastuksenopettajien kasvatuskäsityksiä. Tarkoituksena oli selvittää, ovatko ratsastuksenopettajat omasta mielestään kasvatusvastuullisia toimijoita. Samalla perehdyttiin ratsastuksenopettajien kasvatustoimintaa ohjaaviin lähtökohtiin ja tavoitteisiin, ja siihen millaisena kasvatus konkreettisesti näyttäytyy ratsastuskouluissa.

Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisesti fenomenografisella otteella. Aineisto kerättiin kesällä 2017 teemahaastattelemalla viittä ratsastuksenopettajaa, joilla kaikilla oli jo useamman vuoden työkokemus. Kaikki haastatellut ratsastuksenopettajat olivat naisia, ja he olivat suorittaneet ratsastuksenopettajakoulutuksen. Aineisto analysoitiin käyttämällä teoriaohjaavaa sisällönanalyysia, jonka avulla pystyttiin analysoimaan systemaattisesti ratsastuksenopettajien kasvatuskäsityksiä.

Tutkimuksen tulosten mukaan ratsastuksenopettajat näkivät itsensä kasvatusvastuullisina toimijoina, mutta heidän mukaansa kasvatusta on vaikeaa yhdistää ratsastustunteihin, joiden keskiössä on lajitaitojen opettaminen. Tutkimuksessa kuitenkin havaittiin, että ratsastuksenopettajien toteuttama kasvatus on osittain tiedostamatonta, luonnollista ja kulttuurin ohjaamaa toimintaa. Ratsastuksenopettajien kasvatuskäsitykset perustuivat heidän saamaansa kotikasvatukseen, mikä myös näkyi taustalla heidän kasvatustavoitteissaan. Haastatellut korostivat turvalliseen toimintaan ja vastuullisuuteen kasvattamisen, tunnetaitojen kehittämisen sekä sosiaalisten taitojen ja ilmapiirin parantamisen merkitystä. Ratsastuksenopettajat kokivat kasvatuksen ja hevosmiestaitojen opetuksen kulkevan erottamattomasti käsi kädessä, sillä näiden kautta pystyttiin huolehtimaan myös hevosten parissa toimimisen turvallisuudesta. Tallikulttuurin muutos nähtiin uhkana ratsastuksenopetukselle ja hevosmiestaitojen välittymiselle sukupolvelta toiselle, mutta muutoksen ei koettu olevan samanlainen kaikilla talleilla. Tässä tutkimuksessa kyseinen kulttuurin muutos tulkittiin kuitenkin luonnollisena osana sosialisaatioprosessia, jossa uusi sukupolvi muokkaa kulttuuria kasvaessaan osaksi sitä.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että ratsastuksenopettajien tulisi kriittisesti tarkastella omaa rooliaan kasvattajana, koska vain oman toiminnan analysoinnin kautta voidaan kehittää ratsastuksen opetuksen yhteydessä tapahtuvaa kasvatusta. Ylipäätänsä kasvatuksen roolia tulisi korostaa yhtenä lajin imagon parantamisen työvälineenä, mihin sitä ei ole tähän mennessä hyödynnetty tietoisesti. Tallikulttuurin muutos puolestaan olisi hyvä nähdä mahdollisuutena löytää uusia toimintatapoja, joilla hevosmiestaitoja voidaan tehokkaasti siirtää aloitteleville harrastajille.