Lahden kaupungin tarkkailuluokat vuosina 1950–1970

Abstract

Tämä tutkimus käsittelee Lahden kaupungissa vuosina 1950–1970 toimineita kansa- ja kansalaiskoulujen käyttäytymisodotuksiin sopeutumattomien oppilaiden tarkkailuluokkia. Tutkimustehtäväksi valikoitui kysymys ”miten ja millaiseksi Lahden kaupungin tarkkailuluokkajärjestelmä kehittyi vuosina 1950–1970?”. Tutkielma, eli tutkimuksen yhteenveto jakautuu kahteen osaan: järjestelmän kehityslinjojen kronologiseen seuraamiseen, sekä temaattiseen osuuteen. Temaattisessa osuudessa käsittelen tarkkailuluokkia inhimillisestä näkökulmasta: millaisia oppilaita tarkkailuluokille siirrettiin, miten siirto tapahtui ja millaiseksi arki tarkkailuluokilla muodostui. Lisäksi vertailen tarkkailuluokkien arkea ja siirtojen syitä eri sukupuolten välillä. Tutkimuksenteon eräs keskeinen teema oli sopeutumattomuus, jonka ilmeneminen eri aikoina oli yksi mielenkiintoni kohde.

Aineistosta selvästi suurimman osan muodosti Lahden kaupunginarkiston materiaali. Erityisesti kansakouluntarkastajan arkisto ja sen sisältö muodostavat tämän tutkimuksen temaattisen osion keskeisimmän rungon: tarkkailuluokkia koskeva materiaali on pääosin apukoulumateriaalin yhteydessä, sekä tarkastajalle saapuneissa kirjeissä. Ensimmäisen, kronologisen osuuden aineisto puolestaan painottuu Lahden kaupungin kansakoulun johtokunnan pöytäkirjoihin, joista pystyin seuraamaan tarkkailuluokkien perustamisvaiheita.

Tutkimuksen metodina olen käyttänyt temaattista analyysia, josta käytetään myös nimitystä temaattinen sisällönanalyysi. Temaattinen analyysi perustuu aineistoon tutustumiseen, sen jakamiseen ja teemojen hahmottelemiseen, aineiston läpikäymiseen teemoittelun todisteeksi, sekä yhteenvetoon eli tässä tapauksessa Pro gradu -tutkielmaan. Lopullisiksi teemoiksi tässä tutkimuksessa nousivat arki tarkkailuluokilla, käsitteen ’sopeutumattomuus’ muuttuminen, erityisopetuksen ja tarkkailuluokkien yhteys, sekä sukupuolten väliset erot siirroissa ja arjessa.

Vuosina 1950–1970 Lahden kaupunki perusti yhdeksän tarkkailuluokkaa syyslukukauden 1969 alkuun mennessä. Vuosina 1950–1957 luokkia toimi vain yksi, mutta vuonna 1955 perustetun Lahden kaupungin Kasvatusneuvolan toiminnan alkamisen myötä luokkien määrää alettiin kasvattaa yhä enemmän. Vaikka tarkkailuluokkia perustettiin, niiden arvostus jäi vähäiseksi. Tästä kertoo kouluviranomaisten suhtautuminen opetustilojen kunnossapitoon: opettajat yrittivät tuloksetta vuosien saatossa saada parannusta kylmiin ja toimimattomiin opetustiloihin, ja esimerkiksi Puistolan kansakoulua ei oltu alun perinkään suunniteltu opetustarkoitukseen. Samaan aikaan kansakoululaitos rakennutti uusia kouluja niin kutsutuille ”normaalioppilaille”. Suhtautuminen myös muihin erityisopetusryhmiin oli samankaltaista.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että oppilaita siirrettiin tarkkailuopetukseen moninaisista syistä: pääpiirteiksi nousivat väkivalta, koulupinnaus ja päihteet. Tyttöjen siirroissa tyypillisiä olivat myös epäsiveellinen käytös ja irtolaismainen elämäntapa. Toisaalta tarkkailuun saatettiin siirtää myös sellaisia oppilaita, jotka olivat käytöksensä puolesta sopivia yleiseen kansakouluun. Tällaisia olivat esimerkiksi ne oppilaat, joiden siirtoperusteena mainittiin huono koulumenestys. Myös ”arkoja”, ”yliherkkiä” ja sulkeutuneita oppilaita siirrettiin tarkkailuun. Elämää tarkkailuluokilla leimasi väkivalta ja sen pelko, mutta myös uhma auktoriteettia kohtaan. Kouluviranomaiset näkivät tarkkailuluokilla olleen kaksi tehtävää: toisaalta turvata kansakoululuokan toiminta poistamalla jonkinlaista sopeutumattomuutta ilmentänyt oppilas, toisaalta toimia ”terapeuttisena” järjestelynä siirretylle oppilaalle.

Koska luokkien koko oli korkeintaan 10 oppilasta, kouluviranomaiset uskoivat pienemmän luokkayhteisön vaikuttavan positiivisesti oppilaan käytökseen. Todellisuudessa pieni ryhmäkoko mahdollisti niin sanotun sosiaalisen kontrollin tehokkaamman toteutumisen. Sosiaalisella kontrollilla haettiin samankaltaisuutta koululaitokseen kuin mihin oli totuttu muuallakin yhteiskunnassa: ”poikkeavat”, uhkaksi koetut yksilöt sijoitettiin tiukan valvonnan alaisuuteen esimerkiksi sisäoppilaitoksiin tai vankiloihin, jotta voitiin turvata enemmistön arki.

Tarkkailuluokkien oppilaat saivat pahamaineisen, jopa rikollisen oppilaan leiman. Kun yksilö saa ylleen leiman, on hän jollain tavalla normaalista poikkeavaksi koettu. Sen, mitä on epänormaalius, siis poikkeavuus, määrittää ”joku muu” eli usein ”normaaliksi” itsensä määrittelevä enemmistö. Niinpä ujo, tarkkailuluokalla vain arvosanojaan parantamassa ollut oppilas saattoi joutua kohdelluksi kurittomana kakarana, jota leimasi tarkkailuluokkalaisuus, eli vähintään jonkinlainen ”poikkeavuus”. Tällainen stigmatisointi on voinut vaikuttaa tarkkailuluokkalaisten elämään aikuisikään asti, vaikuttaen kenties tehtyihin valintoihin ja siihen, millaiseksi oman identiteettinsä myöhemmässä elämässään kokee.