Mistä puhumme kun puhumme ylidiagnosoinnista?

Abstract

Tässä työssä luodaan katsaus siihen, mistä puhumme, kun puhumme ylidiagnosoinnista. Mikä sen käsitteen merkitys ja tausta on? Miten se näkyy, ja miten sen määrää pyritään arvioimaan? Mitkä syyt johtavat siihen, mitä siitä seuraa, ja miten sitä voidaan pyrkiä estämään? Metodina tarkastelussa on integroiva kirjallisuuskatsaus.

Ylidiagnostiikan käsitettä käytetään kirjallisuudessa kahdessa merkityksessä: Suppeassa merkityksessä sitä käytetään tyypillisesti seulontoihin liittyen, ja sillä viitataan potilaalla diagnosoituun oireettomaan, ei-kuolemaanjohtavaan ja matalariskiseen tilaan, jonka diagnosointi ei tuota potilaalle nettohyötyä. Laajassa merkityksessä sitä käytetään yleensä informaaleimmissa konteksteissa viittaamaan medikalisaatioon mutta myös esimerkiksi väärindiagnosointiin; täsmällistä merkitystä käsitteellä ei tässä kontekstissa ole.

Ylidiagnostiikan määrää on pyritty arvioimaan etenkin syöpäseulontoihin liittyvissä tutkimuksissa. Esitetyt arviot vaihtelevat suuresti, mikä selittyy käytettyjen tutkimusasetelmien, ylidiagnosoinnin määritelmän ja arviointitapojen eroavaisuuksista eri tutkimuksissa. Konsensusta parhaasta arviointitavasta ei ole. Arviointia vaikeuttavat myös seulontoihin liittyvät aikaistus-, kesto- ja ylidiagnosointiharhat. Jatkumodiagnoosien (kuten verenpainetaudin) ylidiagnostiikan määrän arvioita hankaloittaa käsitteen merkityksen laveneminen keskusteluksi medikalisaatiosta ja viiterajoista, jotka ovat tautikohtaisia. Oireisten jatkumodiagnoosien (kuten ADHD:n) kohdalla käsitteen käyttö kaipaa terävöittämistä ja lisäkeskustelua, sillä oireellisuus asettuu ristiriitaan ylidiagnostiikkakäsitteen oireettomuusvaatimuksen kanssa.

Ylidiagnostiikkaan johtavia syitä ovat alansisäiset ja -ulkoiset syyt (kuten pelko alidiagnosoinnista, yhä tarkemmat testimenetelmät ja lääketeollisuuden intressit) sekä diagnostiikkaan ja hoitoon liittyvät sanavalinnat ja metaforat. Seurauksena on potilaille ja yhteiskunnalle aiheutuvia taloudellisia, henkisiä ja fyysisiä haittoja. Ratkaisuksi on esitetty muun muassa käsitteen tuomista osaksi lääkäreiden koulutusta, tutkimusta ja potilas-lääkärikommunikaatiota.

Ylidiagnostiikka-käsite on tarpeellinen työkalu nostamaan keskusteluun oleellisia lääketieteen etiikkaan ja käytäntöön liittyviä kysymyksiä. Vaarana termin käytölle keskenään hyvin erilaisissa konteksteissa (suppeassa ja laajassa merkityksessä, seulonnoissa, oireisten jatkumodiagnoosien kanssa, medikalisaatiokeskustelussa) on se, että dialogi ilmiöstä jää jäsentymättömäksi ja epätäsmälliseksi. Onkin esitetty, että näin laajaa keskustelua olisi hyvä käydä esimerkiksi Too Much Medicine -otsikon alla ja säästää ylidiagnostiikan käsite sen eksaktimpaan, suppeaan merkitykseen.