Lasten ja nuorten tyypin 1 diabeteksen hoitotasapainoa huonontavat tekijät
Öhman, Meri (2018)
2018
Lääketieteen lisensiaatin tutkinto-ohjelma - Licentiate's Degree Programme in Medicine
Lääketieteen ja biotieteiden tiedekunta - Faculty of Medicine and Life Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2018-04-26
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201804301596
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201804301596
Tiivistelmä
Tyypin 1 diabetes on yleinen pitkäaikaissairaus suomalaisilla lapsilla. Kehittyneistä hoitomenetelmistä huolimatta kaikkien lasten diabeteksen hoitotasapaino ei yllä tavoitetasolle. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitkä tekijät heikentävät lasten tyypin 1 diabeteksen hoitotasapainoa pitkällä aikavälillä.
Tutkimus tehtiin Tampereen yliopistollisen sairaalan lasten diabetespoliklinikalla, ja se perustui sähköisiin potilastietojärjestelmiin 1.3.2005–29.2.2012 välisenä aikana kirjattuihin hoitotietoihin. Tapausryhmä muodostettiin alle 16-vuotiaista lapsista, joiden HbA1c-lukema oli huonontunut merkittävästi (HbA1c-arvo vähintään 8,0 prosenttia ja nousu vähintään 1 yksikkö) ja pitkäkestoisesti (vähintään 1 vuoden ajan). Jokaiselle tutkimusryhmäläiselle valittiin verrokki, joka kaltaistettiin iän (+-0,2 vuotta), diabeteksen sairastamisajan (+-0,5 vuotta) sekä sukupuolen mukaan. Tapaus- ja verrokkiryhmien välisiä hoitotasapainoon vaikuttavien tekijöiden eroja tarkasteltiin ehdollisella logistisella regressioanalyysillä.
Tapausryhmässä insuliinipistosten unohtamisia esiintyi enemmän kuin verrokkiryhmässä, ja ero oli tilastollisesti merkitsevä. Muissa hoitotasapainoon liittyvissä tekijöissä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä. Tutkimusjakson aikana 65 potilaan hoitotasapaino huononi pitkäkestoisesti. Poikien (35/65) ja tyttöjen (30/65) osuudet olivat lähes yhtä suuret. Hoitotasapainon huononemisen alkaessa HbA1c-arvojen keskiarvo oli 86 mmol/mol (10,0 %), lapset keskimäärin 12,3-vuotiaita ja sairastaneet diabetesta keskimäärin 3,8 vuotta. Tapausryhmässä tyttöjen HbA1c-lukemien keskiarvo 90 mmol/mol (10,4 %) poikkesi tilastollisesti merkitsevästi poikien 81 mmol/mol (9,6 %) vastaavasta. Mitä vanhempia lapset olivat hoitotasapainon huononemisen alkaessa, sitä enemmän heillä esiintyi asennemuutoksia sekä pistosten ja bolusten unohtamisia. Insuliiniannosten unohtamiseen oli yhteydessä myös korkeampi HbA1c-lukema hoitotasapainon huononemisen alkaessa.
Hoitotasapainon huononemiseen oli vahvimmin yhteydessä insuliiniannosten unohtaminen. Hoitotasapainon huononeminen tapahtui usein murrosiässä tai sen kynnyksellä, jolloin nuoren elämässä tapahtuu muutenkin paljon muutoksia. Tällöin diabeteksen omahoito voi vaikeutua, mikä asettaa haasteita myös hoitohenkilökunnalle potilaan motivoimiseksi.
Hyvä diabeteksen hoitotasapaino lisää hyvinvointia ja edistää terveyttä. Tulevaisuudessa jokaisen lapsen tulisi saada riittävästi omahoitoa helpottavia apuvälineitä, kuten glukoosisensoreita jatkuvaan verensokeriseurantaan. Lisäksi yksilöllistä hoidonohjausta tulisi kehittää mahdollisimman toimivaksi. Kansallinen diabetesrekisteri helpottaisi lasten diabeteksen hoidon kehittämistä sekä tutkimustyötä.
Tutkimus tehtiin Tampereen yliopistollisen sairaalan lasten diabetespoliklinikalla, ja se perustui sähköisiin potilastietojärjestelmiin 1.3.2005–29.2.2012 välisenä aikana kirjattuihin hoitotietoihin. Tapausryhmä muodostettiin alle 16-vuotiaista lapsista, joiden HbA1c-lukema oli huonontunut merkittävästi (HbA1c-arvo vähintään 8,0 prosenttia ja nousu vähintään 1 yksikkö) ja pitkäkestoisesti (vähintään 1 vuoden ajan). Jokaiselle tutkimusryhmäläiselle valittiin verrokki, joka kaltaistettiin iän (+-0,2 vuotta), diabeteksen sairastamisajan (+-0,5 vuotta) sekä sukupuolen mukaan. Tapaus- ja verrokkiryhmien välisiä hoitotasapainoon vaikuttavien tekijöiden eroja tarkasteltiin ehdollisella logistisella regressioanalyysillä.
Tapausryhmässä insuliinipistosten unohtamisia esiintyi enemmän kuin verrokkiryhmässä, ja ero oli tilastollisesti merkitsevä. Muissa hoitotasapainoon liittyvissä tekijöissä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä. Tutkimusjakson aikana 65 potilaan hoitotasapaino huononi pitkäkestoisesti. Poikien (35/65) ja tyttöjen (30/65) osuudet olivat lähes yhtä suuret. Hoitotasapainon huononemisen alkaessa HbA1c-arvojen keskiarvo oli 86 mmol/mol (10,0 %), lapset keskimäärin 12,3-vuotiaita ja sairastaneet diabetesta keskimäärin 3,8 vuotta. Tapausryhmässä tyttöjen HbA1c-lukemien keskiarvo 90 mmol/mol (10,4 %) poikkesi tilastollisesti merkitsevästi poikien 81 mmol/mol (9,6 %) vastaavasta. Mitä vanhempia lapset olivat hoitotasapainon huononemisen alkaessa, sitä enemmän heillä esiintyi asennemuutoksia sekä pistosten ja bolusten unohtamisia. Insuliiniannosten unohtamiseen oli yhteydessä myös korkeampi HbA1c-lukema hoitotasapainon huononemisen alkaessa.
Hoitotasapainon huononemiseen oli vahvimmin yhteydessä insuliiniannosten unohtaminen. Hoitotasapainon huononeminen tapahtui usein murrosiässä tai sen kynnyksellä, jolloin nuoren elämässä tapahtuu muutenkin paljon muutoksia. Tällöin diabeteksen omahoito voi vaikeutua, mikä asettaa haasteita myös hoitohenkilökunnalle potilaan motivoimiseksi.
Hyvä diabeteksen hoitotasapaino lisää hyvinvointia ja edistää terveyttä. Tulevaisuudessa jokaisen lapsen tulisi saada riittävästi omahoitoa helpottavia apuvälineitä, kuten glukoosisensoreita jatkuvaan verensokeriseurantaan. Lisäksi yksilöllistä hoidonohjausta tulisi kehittää mahdollisimman toimivaksi. Kansallinen diabetesrekisteri helpottaisi lasten diabeteksen hoidon kehittämistä sekä tutkimustyötä.