"Puhun itsestäni, näen itseni, tunnen itseni" : Iholla-sarjan itsen representaatiot ja identiteettityö

Abstract

Yksityisyyden piiriin kuuluvien asioiden avaaminen mediajulkisuudessa on tuore ja alati lisääntyvä ilmiö. Oman elämän kuvaaminen ja videokameralle puhuminen ovat tyypillisiä videoblogien kerrontamuotoja, mutta saavuttavat laajaa suosiota myös perinteisen television puolella. Iholla on suomalainen todellisuustelevisiosarja, jossa kaupunkilaisnuoret kuvaavat elämäänsä pienellä videokameralla ja avaavat yksityisimpiä asioitaan. Tämä tutkielma lähestyy Iholla-sarjaa laadullisen tapaustutkimuksen keinoin ja pyrkii ymmärtämään television kontekstissa lisääntyvää itsen kuvaamisen ilmiötä ja siihen liittyvää tunnustuksellista minäpuhetta. Tutkielma jäsentää itsen kuvaamisen ja siihen liittyvän minäpuheen vuorovaikutussuhteessa tapahtuvaksi identiteettityöksi. Tutkielma tulkitsee minäpuhetta Michel Foucault´n (1998) tunnustamisen käsitteen kautta, jonka mukaan puhetta tuotetaan ”omissa nimissä”, ja jossa oma toiminta altistetaan muiden arvioitavaksi. Tutkielma tulkitsee itsen kuvaamista Erving Goffmanin (1959) itsen esittämisen teorian avulla. Itsen esittäminen on vuorovaikutussuhteessa tapahtuvaa yksilön identiteettiin liittyvää toimintaa, johon liittyvät läheisesti muut ihmiset tai yleisöt (Goffman 1959). Tutkimusongelma muodostuu sarjaan osallistuneiden henkilöiden ja yleisöjen välisen vuorovaikutussuhteen problematiikasta. Iholla-sarjassa vuorovaikutus yleisön kanssa ei ole samalla tavalla mahdollista kuin esimerkiksi arkielämässä tai videoblogeissa. Tutkielman tehtävänä on tarkastella sarjan kuvausprosessin yleisösuhdetta osana yksilön identiteettityötä ja videokameran roolia vuorovaikutuksen mahdollistajana.

Aineisto koostuu kahdeksasta teemahaastattelusta, jotka kerättiin sarjan kolmelle ensimmäiselle tuotantokaudelle osallistuneilta henkilöiltä. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin. Tutkielman tulokset viittaavat siihen, että Iholla-sarjan yleisöt eivät olleet haastateltaville konkreettisia eivätkä haastateltavat olleet vuorovaikutuksessa sarjan yleisöjen kanssa Goffmanin (1959) teorian tavoin. Iholla-sarjan vuorovaikutustilanne rakentui pääasiassa haastateltavien ja sarjan ohjaajan välille. Ohjaajan rooli korostui, koska hän haastoi haastateltavat avoimeen itsetutkiskeluprosessiin ja suosi kuvauksissa käytettävän tunnustuksellisia käytäntöjä.

Videokamera oli väline, jolle haastateltavat purkivat asioitaan ja jonka välityksellä ohjaaja leikkaustyöryhmänsä kanssa seurasi haastateltavien elämää. Videokamera näyttäytyi haastateltaville joko tallentimena, johon dokumentoida ajatuksia tai ”kaverina”, jolle jakaa ajatuksia. Kuvausten aikana osa haastateltavista liitti videokameraan inhimillisiä piirteitä, mikä vaikutti edesauttaneen kuvausprosessia ja kameralle puhumista. Videokameran sivunäyttö toimi kuvaamisen ohessa peilinä, jonka avulla haastateltavat tarkkailivat ja arvioivat omakuvaansa. Tunnustuksellinen itsetutkiskeluprosessi, videokameralle puhuminen ja omakuvan tarkastelu näyttäytyivät toimintana, joka tuotti haastateltaville terapeuttisia ja voimaannuttavia kokemuksia. Tutkielma lisää tietoa itsen kuvaamiseen liittyvästä toiminnasta sekä ymmärrystä kuvausprosessin terapeuttisista vaikutuksista.