Debating Transatlantic Security in the United States Congress : A study of senate armed services and foreign relations committees in the 111th and 112th congress (2009-2012)
Mäkinen, Teemu (2018)
Mäkinen, Teemu
Tampere University Press
2018
Valtio-oppi - Political Science
Johtamiskorkeakoulu - Faculty of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2018-02-24
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0660-1
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0660-1
Tiivistelmä
Ukrainan kriisin seurauksena transatlanttinen turvallisuuskehys on noussut keskiöön. Euroopan turvallisuustilanteen kärjistyessä Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi on edelleen korostanut alueellisen turvallisuuspolitiikan merkitystä, varsinkin Trumpin vaalikampanjan aikaisten Eurooppaa ja NATO:a kritisoivien lausuntojen kyseenalaistettua USA:n sitoutumisen Euroopan turvallisuuteen. Tässä epävakaassa kontekstissa Yhdysvaltain ulkopolitiikan kokonaisvaltaiselle tutkimukselle on yhä enemmän tarvetta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ymmärtää Yhdysvaltain kongressissa vallitsevia asenteita suhteessa transatlanttisiin suhteisiin ja turvallisuuteen. Tutkimuksessa tarkastellaan kongressin toimintaa eri ulkopolitiikan aloilla joukkojen sijoittelusta kansainvälisiin sopimuksiin, sotavoimien käyttöön, kahdenvälisiin suhteisiin ja puolustusjärjestelmien sijoituksiin.
Väitöskirja tutkii kongressin toimintaa kahdessa ulkopoliittisesti merkittävässä valiokunnassa; senaatin ulkoasiain- ja puolustusvaliokunnassa. Ajallisesti tutkimus sijoittuu Barack Obaman ensimmäiseen presidenttikauteen vuosille 2009-2012 (111. ja 112. kongressi). Tälle ajalle mahtuu kuusi transatlanttisen turvallisuuden kannalta merkittävää kysymystä: Yhdysvaltain Eurooppaan sijoitettava ohjuspuolustusjärjestelmä, ydinaseriisunta (START-sopimus), Libyan sota, Yhdysvaltain sotilaallinen läsnäolo Euroopassa, NATO ja Euroopan turvallisuus, ja USA-Venäjä suhteet. Tutkimus keskittyy valiokunnissa käytyyn keskusteluun Yhdysvaltain ulkopolitiikan suunnasta. Tutkimuskysymys kuuluu: kuinka kongressin ulkopoliittisesti merkittävissä valiokunnissa määriteltiin ja ymmärrettiin USA:n ulkopolitiikka Euroopan kannalta merkittävissä ulkopoliittisissa kysymyksissä? Mitä tämä tarkoittaa valiokuntien roolista ulkopoliittisessa keskustelussa? Kuinka sisäpolitiikka vaikuttaa ulkopolitiikan käsittelyyn? Mitä voidaan sanoa puoluepolitiikan ja ideologian vaikutuksesta ulkopoliittiseen debattiin?
Metodologisesti tutkimuksessa käytetään kvalitatiivista tutkimusmetodia, tarkemmin sanottuna induktiivista kehysteoriaa. Kehysteorian avulla kartoitetaan yksittäisten senaattorien puheenvuoroja transatlanttisissa turvallisuusdebateissa. Tutkimusmetodi on lyhyesti seuraava: 1) poliittisen, historiallisen, ideologisen ja institutionaalisen kontekstin analysointi, 2) dominanttien ja kilpailevien kehysten tunnistaminen, 3) tärkeiden toimijoiden ja kilpailevien näkökulmien tunnistaminen, 4) keskustelun purkaminen kontekstissa. Analyysin keskiössä on politiikkasubstanssin argumentointi, eikä tarkoituksena ei ole tehdä retorista tai kielellistä analyysia. Näin yksittäisten poliitikkojen tekemät tulkinnat ja käsitteelliset näkemykset eri politiikkakysymyksistä ja toimintavaihtoehdoista korostuvat, ja on mahdollista luoda kokonaisvaltainen kuva siitä, miten transatlanttiset turvallisuuskysymykset määriteltiin Yhdysvaltain kongressissa.
Tutkimuksen empiirinen osio korostaa ulkopolitiikan ideologisia aspekteja. Puoluepoliittisen polarisaation ja puolue-eliitin polarisaation seurauksena myös ulkopolitiikkaan liittyvät ideologiset eroavaisuudet korostuvat vaalikontekstissa. Näin yksittäisten poliitikkojen on syytä olettaa, että heidän tekemänsä kannanotot ulkopolitiikan kannalta merkittävissä kysymyksissä vaikuttavat mahdollisuuksiin menestyä esivaaleissa ja vaaleissa. Politiikkakysymykset voidaan jakaa ideologisiin tai distributiivisia aspekteja korostaviin kysymyksiin, joista molemmat tuottavat toisistaan poikkeavan poliittisen reaktion kongressissa. (Milner & Tingley, 2015). Ideologia määritellään tässä väitöskirjassa paitsi Republikaanien ja Demokraattien välisenä ideologisena erimielisyytenä (Gries, 2014), myös laajemmassa ideologisessa kuvassa Meadin (2002) nelijakoiseen teoriaan perustuen (Jacksonians, Hamiltonians, Wilsonians, Jeffersonians.) Näin on mahdollista luoda kokonaisvaltaisempi ja syvempi käsitys Yhdysvaltain ulkopolitiikan ideologista näkemyseroista, samalla korostaen sisäpolitiikan merkitystä ulkopoliittisessa debatissa.
Tulosten perusteella uskallan haastaa kyynisimmät ja puoluepoliittista polarisaatiota korostavat näkemykset Yhdysvaltain ulkopoliittisesta debatista. Refleksiivinen puoluepoliittinen polarisaatio ei määrittänyt tutkittuja transatlanttisen turvallisuuden kannalta merkittäviä keskusteluja. Kaikista kysymyksistä ainoastaan Yhdysvaltain Eurooppaan sijoitettava ohjuspuolustusjärjestelmä jakoi keskustelun puhtaasti puoluerajojen mukaisesti. Distributiiviset kysymykset – NATO ja USA:n joukot Euroopassa – tuottivat pääosin yksimielisen reaktion valiokunnissa, kun taas ideologisesti määritellyt kysymykset aiheuttivat joko puoluepoliittisen (ohjuspuolustus) tai puolueita sisäisesti jakavan (Libya, START, USA-Venäjä suhde) reaktion. Republikaanisen puolueen jakautuminen selittyi Meadin nelijaon pohjalla, Demokraattien ollessa pääosin yksimielisesti puolueensa presidentin linjausten takana. Ideologia ja politiikkakysymyksen yksityiskohdat määrittivät kongressin vastauksen, ei niinkään puoluepoliittinen polarisaatio. Obaman hallinon linjaa arvostellessa Obaman pehmeänä esitetty suhde Venäjään oli määrittävä tekijä. Tästä huomionarvoista tekee se, että se Republikaanisen puolueen siipi joka kiivaimmin arvosteli Obaman Venäjä-politiikkaa liian pehmeäksi, asettui monilta osin vahvimmin tukemaan Donald Trumpia tämän Venäjä-kannoista huolimatta.
Väitöskirja tutkii kongressin toimintaa kahdessa ulkopoliittisesti merkittävässä valiokunnassa; senaatin ulkoasiain- ja puolustusvaliokunnassa. Ajallisesti tutkimus sijoittuu Barack Obaman ensimmäiseen presidenttikauteen vuosille 2009-2012 (111. ja 112. kongressi). Tälle ajalle mahtuu kuusi transatlanttisen turvallisuuden kannalta merkittävää kysymystä: Yhdysvaltain Eurooppaan sijoitettava ohjuspuolustusjärjestelmä, ydinaseriisunta (START-sopimus), Libyan sota, Yhdysvaltain sotilaallinen läsnäolo Euroopassa, NATO ja Euroopan turvallisuus, ja USA-Venäjä suhteet. Tutkimus keskittyy valiokunnissa käytyyn keskusteluun Yhdysvaltain ulkopolitiikan suunnasta. Tutkimuskysymys kuuluu: kuinka kongressin ulkopoliittisesti merkittävissä valiokunnissa määriteltiin ja ymmärrettiin USA:n ulkopolitiikka Euroopan kannalta merkittävissä ulkopoliittisissa kysymyksissä? Mitä tämä tarkoittaa valiokuntien roolista ulkopoliittisessa keskustelussa? Kuinka sisäpolitiikka vaikuttaa ulkopolitiikan käsittelyyn? Mitä voidaan sanoa puoluepolitiikan ja ideologian vaikutuksesta ulkopoliittiseen debattiin?
Metodologisesti tutkimuksessa käytetään kvalitatiivista tutkimusmetodia, tarkemmin sanottuna induktiivista kehysteoriaa. Kehysteorian avulla kartoitetaan yksittäisten senaattorien puheenvuoroja transatlanttisissa turvallisuusdebateissa. Tutkimusmetodi on lyhyesti seuraava: 1) poliittisen, historiallisen, ideologisen ja institutionaalisen kontekstin analysointi, 2) dominanttien ja kilpailevien kehysten tunnistaminen, 3) tärkeiden toimijoiden ja kilpailevien näkökulmien tunnistaminen, 4) keskustelun purkaminen kontekstissa. Analyysin keskiössä on politiikkasubstanssin argumentointi, eikä tarkoituksena ei ole tehdä retorista tai kielellistä analyysia. Näin yksittäisten poliitikkojen tekemät tulkinnat ja käsitteelliset näkemykset eri politiikkakysymyksistä ja toimintavaihtoehdoista korostuvat, ja on mahdollista luoda kokonaisvaltainen kuva siitä, miten transatlanttiset turvallisuuskysymykset määriteltiin Yhdysvaltain kongressissa.
Tutkimuksen empiirinen osio korostaa ulkopolitiikan ideologisia aspekteja. Puoluepoliittisen polarisaation ja puolue-eliitin polarisaation seurauksena myös ulkopolitiikkaan liittyvät ideologiset eroavaisuudet korostuvat vaalikontekstissa. Näin yksittäisten poliitikkojen on syytä olettaa, että heidän tekemänsä kannanotot ulkopolitiikan kannalta merkittävissä kysymyksissä vaikuttavat mahdollisuuksiin menestyä esivaaleissa ja vaaleissa. Politiikkakysymykset voidaan jakaa ideologisiin tai distributiivisia aspekteja korostaviin kysymyksiin, joista molemmat tuottavat toisistaan poikkeavan poliittisen reaktion kongressissa. (Milner & Tingley, 2015). Ideologia määritellään tässä väitöskirjassa paitsi Republikaanien ja Demokraattien välisenä ideologisena erimielisyytenä (Gries, 2014), myös laajemmassa ideologisessa kuvassa Meadin (2002) nelijakoiseen teoriaan perustuen (Jacksonians, Hamiltonians, Wilsonians, Jeffersonians.) Näin on mahdollista luoda kokonaisvaltaisempi ja syvempi käsitys Yhdysvaltain ulkopolitiikan ideologista näkemyseroista, samalla korostaen sisäpolitiikan merkitystä ulkopoliittisessa debatissa.
Tulosten perusteella uskallan haastaa kyynisimmät ja puoluepoliittista polarisaatiota korostavat näkemykset Yhdysvaltain ulkopoliittisesta debatista. Refleksiivinen puoluepoliittinen polarisaatio ei määrittänyt tutkittuja transatlanttisen turvallisuuden kannalta merkittäviä keskusteluja. Kaikista kysymyksistä ainoastaan Yhdysvaltain Eurooppaan sijoitettava ohjuspuolustusjärjestelmä jakoi keskustelun puhtaasti puoluerajojen mukaisesti. Distributiiviset kysymykset – NATO ja USA:n joukot Euroopassa – tuottivat pääosin yksimielisen reaktion valiokunnissa, kun taas ideologisesti määritellyt kysymykset aiheuttivat joko puoluepoliittisen (ohjuspuolustus) tai puolueita sisäisesti jakavan (Libya, START, USA-Venäjä suhde) reaktion. Republikaanisen puolueen jakautuminen selittyi Meadin nelijaon pohjalla, Demokraattien ollessa pääosin yksimielisesti puolueensa presidentin linjausten takana. Ideologia ja politiikkakysymyksen yksityiskohdat määrittivät kongressin vastauksen, ei niinkään puoluepoliittinen polarisaatio. Obaman hallinon linjaa arvostellessa Obaman pehmeänä esitetty suhde Venäjään oli määrittävä tekijä. Tästä huomionarvoista tekee se, että se Republikaanisen puolueen siipi joka kiivaimmin arvosteli Obaman Venäjä-politiikkaa liian pehmeäksi, asettui monilta osin vahvimmin tukemaan Donald Trumpia tämän Venäjä-kannoista huolimatta.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4671]