Minäpystyvyys ja avustavan robotiikan hyväksyntä vanhushoivatyössä
Latikka, Rita (2018)
Latikka, Rita
2018
Yhteiskuntatutkimuksen tutkinto-ohjelma - Degree Programme in Social Sciences
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2018-01-26
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201802021176
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201802021176
Tiivistelmä
Suomi on väestörakenteen voimakkaan vanhenemisen myötä tilanteessa, jossa se tarvitsee uusia innovatiivisia ratkaisuja hyvinvointipalveluiden tarjoamisen takaamiseksi tulevaisuudessa. Yhden osaratkaisun ikääntyvän väestön hoivapalveluiden turvaamiseksi on uskottu löytyvän älykkäistä palveluroboteista. Hoitajien näkökulman tarkastelu teknologian hyväksynnässä on tärkeää, koska he työskentelevät lähimpänä ikääntyneitä ja vaikuttavat siten kyvykkyydellään sekä toiminnallaan suoraan hoivan laatuun. Minäpystyvyys on yksi ihmisen toimintaa keskeisesti ohjaava tekijä: se vaikuttaa suoraan käyttäytymiseen ja esimerkiksi siihen, kuinka paljon ja kuinka pitkään ihminen ponnistelee suoriutuakseen tietystä tilanteesta tai tehtävästä.
Tässä sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielmassa selvitettiin, millainen yhteys on lähihoitajien kokemalla robotin käyttöön liittyvällä minäpystyvyydellä ja avustavan robotiikan hyväksynnällä vanhushoivatyössä. Tutkielmassa tarkasteltiin robotin käyttöön liittyvän minäpystyvyyden ja avustavan robotiikan hyväksynnän välistä yhteyttä ja siinä tapahtuvia muutoksia, kun muita tutkimusasetelmaan valittuja taustamuuttujia otettiin huomioon tarkastelussa. Lisäksi minäpystyvyyden yhteyttä uuden teknologian hyväksyntään selvitettiin laajemmassa mielessä sisällyttämällä analyysiin kaksi muuttujaa, jotka mittaavat minäpystyvyyttä eri tasoilla. Asetelman avulla selvitettiin, miten minäpystyvyyden eri tasojen selitysvoimat eroavat toisistaan.
Tutkielmassa käytettiin ROSE – Robotit ja hyvinvointipalvelujen tulevaisuus –tutkimushankkeessa kerättyä kyselyaineistoa (Turja 2016). Tarkastelu rajattiin vanhushoivapalveluissa työskenteleviin lähihoitajiin, jotka vastasivat kaikkiin tutkielman hierarkkisesti toteutetun lineaarisen regressiomallin kysymyksiin (n=1484). Analyysissä käytettiin aihepiirin aiemmassa tutkimuksessa käytettyä yleistä minäpystyvyysmittaria, ja testattiin ROSE-hankkeen yhteydessä kehitettyä robotin käyttöön liittyvää minäpystyvyysmittaria.
Tulosten mukaan robotin käyttöön liittyvä minäpystyvyys on yleistä minäpystyvyyttä voimakkaampi avustavan robotiikan hyväksynnän selittäjä. Robotin käyttöön liittyvän minäpystyvyyden ja avustavan robotiikan hyväksynnän välinen yhteys on varsin voimakas kaikissa regressiomallin eri vaiheessa. Yleisellä minäpystyvyydellä ja avustavan robotiikan hyväksynnällä havaittiin matalan negatiivinen yhteys. Tulos on aiemman kirjallisuuden valossa yllättävä ja viittaa siihen, että korkea yleinen minäpystyvyys vähentää avustavan robotiikan hyväksyntää. Lisäksi havaittiin, että yleinen minäpystyvyys ei ennusta robotin käyttöön liittyvää minäpystyvyyttä. Tulokset osoittavat, että lähihoitajien minäpystyvyyttä on mielekästä tutkia tehtäväspesifisti, kun tarkastellaan uusien teknologioiden käyttöönottoa. Tehtäväspesifin minäpystyvyyden ymmärtäminen on tärkeää, kun halutaan auttaa ja kannustaa lähihoitajia uusien teknologioiden käyttöönotossa.
Tässä sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielmassa selvitettiin, millainen yhteys on lähihoitajien kokemalla robotin käyttöön liittyvällä minäpystyvyydellä ja avustavan robotiikan hyväksynnällä vanhushoivatyössä. Tutkielmassa tarkasteltiin robotin käyttöön liittyvän minäpystyvyyden ja avustavan robotiikan hyväksynnän välistä yhteyttä ja siinä tapahtuvia muutoksia, kun muita tutkimusasetelmaan valittuja taustamuuttujia otettiin huomioon tarkastelussa. Lisäksi minäpystyvyyden yhteyttä uuden teknologian hyväksyntään selvitettiin laajemmassa mielessä sisällyttämällä analyysiin kaksi muuttujaa, jotka mittaavat minäpystyvyyttä eri tasoilla. Asetelman avulla selvitettiin, miten minäpystyvyyden eri tasojen selitysvoimat eroavat toisistaan.
Tutkielmassa käytettiin ROSE – Robotit ja hyvinvointipalvelujen tulevaisuus –tutkimushankkeessa kerättyä kyselyaineistoa (Turja 2016). Tarkastelu rajattiin vanhushoivapalveluissa työskenteleviin lähihoitajiin, jotka vastasivat kaikkiin tutkielman hierarkkisesti toteutetun lineaarisen regressiomallin kysymyksiin (n=1484). Analyysissä käytettiin aihepiirin aiemmassa tutkimuksessa käytettyä yleistä minäpystyvyysmittaria, ja testattiin ROSE-hankkeen yhteydessä kehitettyä robotin käyttöön liittyvää minäpystyvyysmittaria.
Tulosten mukaan robotin käyttöön liittyvä minäpystyvyys on yleistä minäpystyvyyttä voimakkaampi avustavan robotiikan hyväksynnän selittäjä. Robotin käyttöön liittyvän minäpystyvyyden ja avustavan robotiikan hyväksynnän välinen yhteys on varsin voimakas kaikissa regressiomallin eri vaiheessa. Yleisellä minäpystyvyydellä ja avustavan robotiikan hyväksynnällä havaittiin matalan negatiivinen yhteys. Tulos on aiemman kirjallisuuden valossa yllättävä ja viittaa siihen, että korkea yleinen minäpystyvyys vähentää avustavan robotiikan hyväksyntää. Lisäksi havaittiin, että yleinen minäpystyvyys ei ennusta robotin käyttöön liittyvää minäpystyvyyttä. Tulokset osoittavat, että lähihoitajien minäpystyvyyttä on mielekästä tutkia tehtäväspesifisti, kun tarkastellaan uusien teknologioiden käyttöönottoa. Tehtäväspesifin minäpystyvyyden ymmärtäminen on tärkeää, kun halutaan auttaa ja kannustaa lähihoitajia uusien teknologioiden käyttöönotossa.