"Sinä pieni keskoseni, olen aina vierelläsi" : vanhempana keskoslapselle

Abstract

Lapsen syntymä ennenaikaisesti on usein vanhemmille raskas ja traumaattinen tilanne. Vanhemmat joutuvat jättämään lapsensa heti synnytyksen jälkeen sairaalan teho-osastolle, mikä vaikeuttaa vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta ja aiheuttaa haasteita kiintymyssuhteen muodostumiselle. Myös vanhempien arki muuttuu kodin ja sairaalan välillä kulkemiseksi.

Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella keskosvanhemmuutta yksilötason kokemuksena. Tutkimuksen kohteena on näin ollen vanhempien kokemus keskoslapsen syntymästä, sairaalajaksosta, kotiutumisesta sekä kiintymyssuhteen muodostumisesta. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena on saada selville, miten tämä kokemus on muuttanut vanhempien käsityksiä omasta vanhemmuudestaan. Tutkimus on laadullinen ja aineistoa on tarkasteltu teoriasidonnaisen sisällönanalyysin avulla. Metodisesti tutkimus yhdistää sekä fenomenologista että narratiivista lähestymistapaa. Aineisto on kerätty keskosten vanhemmilta ensin avoimena lomakehaastatteluna ja myöhemmin teemahaastattelun keinoin. Lomakehaastatteluun osallistui 58 vanhempaa eri puolilta Suomea, teemahaastattelussa oli mukana 14 vanhempaa. Aineistonkeruu tapahtui keväällä 2017.

Jo tutkimukseen osallistuneiden suuri määrä kertoi keskosvanhempien suuresta tarpeesta jakaa ja puhua omasta kokemuksestaan, sen ihanuudesta, rankkuudesta, vanhemmuuden iloista ja suruista. Vertaistukea haettiin aktiivisesti ja sitä myös jaettiin auliisti. Keskosvanhemmuus on jokaisella omanlainen, mutta siihen liittyvät elementit ovat kaikilla samat: synnytys, sairaala-aika, kotiutuminen, oman vanhemmuuden löytyminen ja sen ilot ja haasteet. Keskosuuden mukanaan tuoma kriisi elämässä on myös kaikkien keskosvanhempien käytävä läpi. Tutkimuksessa esiin nousi koko vanhemmuuden tunnekirjo vanhempien muistellessa ensi hetkiään lapsen kanssa, pelko, epävarmuus, orastava rakkaus sekä myös tunteettomuus lasta kohtaan. Sairaala-aika koettiin raskaaksi mutta sen tarpeellisuus ymmärrettiin lapsen elämässä kuin myös vanhemman valmistumisessa tulevaan hoito- ja kasvatustehtävään. Kotiutuminen nähtiin pelottavana mutta kovasti odotettuna tapahtumana, mutta kotiutumisen jälkeen tuen tarve tuntui kasvavan, eikä vanhemmat kokeneet sitä aina saavansa. Tällöin apua haettiin vertaistuen piiristä.

Keskosuus tuo mukanaan kriisin, josta selviäminen muuttaa ihmistä ja hänen maailmankuvaansa. Tämä kriisi koettiin pääsääntöisesti positiivisena kokemuksena, joka antoi myös perspektiiviä muihin elämän alueisiin. Pelko lapsen menettämisestä tai sairastumisesta ei kuitenkaan jäänyt sairaalaan, vaan seurasi vanhempia lapsen myöhemmissä kehitysvaiheissa mukana. Vanhemman rooli ei myöskään ollut helppo, mikäli keskosuus oli jättänyt paljon jälkiä lapseen tai jos kriisiä ei oltu vielä saatu päätökseen. Tällöin tuen tarve nähtiin erityisen suurena.

Keskosvanhemman kokemus lapsensa vaikeasta alusta elämään ja tämän myötä omasta vanhemmuudestaan on asia, jota prosessoidaan kauan. Lähipiiriltä ja erityisesti alan ammattilaisilta toivotaan herkkyyttä kohdata kriisiä läpikäyvä vanhempi.