Postkoloniaalinen matka Jamaica Kincaidin teoksessa Lucy
Lehto, Pauliina (2017)
2017
Kirjallisuustieteen tutkinto-ohjelma - Degree Programme in Literary Studies
Viestintätieteiden tiedekunta - Faculty of Communication Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2017-12-27
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201801031008
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201801031008
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee antigualais-amerikkalaisen Jamaica Kincaidin teosta Lucy (1990) postkoloniaalisen matkakertomuksen näkökulmasta. Lucy on kertomus 19-vuotiaan nuoren naisen lähdöstä karibialaiselta kotisaareltaan au pairiksi amerikkalaiseen perheeseen ja se perustuu vahvasti Kincaidin omiin kokemuksiin. Työn teoreettinen viitekehys on postkoloniaalisessa teoriassa, jonka puitteissa matkakertomuksen lajityyppi on usein nähty imperialististen laajentumispyrkimysten kanssa liittoutuneena demonina. Tutkielma tarkastelee, miten postkoloniaalinen teos voi horjuttaa kolonialistista eron diskurssia ja toimia vastadiskurssina imperialistiselle matkakirjoitukselle matkakertomuksen keinoin. Keskeisenä tarkastelun kohteena työssä on, miten imperialistisen matkakirjoituksen vallan trooppeja, katsetta ja nimeämistä, käytetään romaanin paikan- ja henkilökuvauksessa. Lisäksi työ pohtii kertojan roolia sekä käsittelee Lucya suhteessa karibialaisten naiskirjailijoiden Bildunsgsroman -perinteeseen.
Tutkielma esittää Evelyn O’Callaghanin (2005) teoriaan tukeutuen, että Lucy, karibialainen koloniaalisen ajan matkustaja näkee metropolin kaksoisnäön kautta, jossa koloniaalinen sivistys ja menneet kokemukset toimivat prismana. Allegoriat, kaksoismerkitykset ja rinnastukset toimivat teoksessa merkittävinä vastadiskursiivisina keinoina – esimerkiksi nimeämisen kautta teoksen hahmot yhdistyvät yhteiskunnallisiin kehyksiin, joita teos hahmojen kautta kommentoi ja uudelleen kirjoittaa. Tutkielma tarkastelee myös Lucyn kerrontaa narratologisesta näkökulmasta erityisesti Gérard Genetteen ja Dorrit Cohniin tukeutuen. Analyysin keskiössä on kokevan ja kertovan minän erottelu. Kerronnan analyysi vahvistaa tulkintaa siitä, että tunteiden sanoittaminen on teoksen keskeisin pulmakohta. Kertomisen kautta Lucy pystyy käsittelemään pahanolon tunteen, jonka taustalla on kokemus joutumisesta oman äidin pettämäksi.
Tyttären tahto irtaantua ja itsenäistyä äidistä toimii teoksessa metaforana siirtomaan ja emämaan suhteesta. Tätä itsenäistymistä problematisoi kuitenkin kieli, sillä omaksutussa valloittajan kielessä ei ole nimeä kolonisoidun kokemukselle eikä näin ollen Lucyn pahanolon tunteelle. Muistelemisen ja uudelleen elämisen kautta kertoja pystyy kuitenkin kertomaan oman näkökulmansa, ”kirjoittamaan takaisin” kolonialistiselle ja eriarvoistavalle järjestelmälle sen omalla kielellä. Matkaan lähtö on tässä prosessissa keskiössä, sillä lähteminen tekee koloniaalisesta paikasta osan menneisyyttä, jota voi käsitellä ajallisen ja fyysisen etäisyyden päästä. Matkustaminen uuteen paikkaan voi myös tarjota yleisön, jolle kertoa oma tarina.
Tutkielma esittää Evelyn O’Callaghanin (2005) teoriaan tukeutuen, että Lucy, karibialainen koloniaalisen ajan matkustaja näkee metropolin kaksoisnäön kautta, jossa koloniaalinen sivistys ja menneet kokemukset toimivat prismana. Allegoriat, kaksoismerkitykset ja rinnastukset toimivat teoksessa merkittävinä vastadiskursiivisina keinoina – esimerkiksi nimeämisen kautta teoksen hahmot yhdistyvät yhteiskunnallisiin kehyksiin, joita teos hahmojen kautta kommentoi ja uudelleen kirjoittaa. Tutkielma tarkastelee myös Lucyn kerrontaa narratologisesta näkökulmasta erityisesti Gérard Genetteen ja Dorrit Cohniin tukeutuen. Analyysin keskiössä on kokevan ja kertovan minän erottelu. Kerronnan analyysi vahvistaa tulkintaa siitä, että tunteiden sanoittaminen on teoksen keskeisin pulmakohta. Kertomisen kautta Lucy pystyy käsittelemään pahanolon tunteen, jonka taustalla on kokemus joutumisesta oman äidin pettämäksi.
Tyttären tahto irtaantua ja itsenäistyä äidistä toimii teoksessa metaforana siirtomaan ja emämaan suhteesta. Tätä itsenäistymistä problematisoi kuitenkin kieli, sillä omaksutussa valloittajan kielessä ei ole nimeä kolonisoidun kokemukselle eikä näin ollen Lucyn pahanolon tunteelle. Muistelemisen ja uudelleen elämisen kautta kertoja pystyy kuitenkin kertomaan oman näkökulmansa, ”kirjoittamaan takaisin” kolonialistiselle ja eriarvoistavalle järjestelmälle sen omalla kielellä. Matkaan lähtö on tässä prosessissa keskiössä, sillä lähteminen tekee koloniaalisesta paikasta osan menneisyyttä, jota voi käsitellä ajallisen ja fyysisen etäisyyden päästä. Matkustaminen uuteen paikkaan voi myös tarjota yleisön, jolle kertoa oma tarina.