Historiallista epäoikeudenmukaisuutta korjaamassa? : sisällönanalyysi Venäjän roolikäsityksistä Ukrainan kriisissä

Abstract

Tutkielma käsittelee Venäjän ulkopoliittisen johdon kansallisia roolikäsityksiä vuonna 2013 alkaneen Ukrainan kriisin kontekstissa. Sen tavoitteena on roolikäsitysten tarkastelun kautta lisätä ymmärrystä Ukrainan kriisiin johtaneista syistä. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii alun perin sosiologiasta ja sosiaalipsykologiasta lähtöisin oleva rooliteoria, jonka mukaan kansalliset roolikäsitykset auttavat ymmärtämään valtioiden käyttäytymistä. Käsitykset tarjoavat valtioiden toiminnalle tavoitteita ja sisältävät pohdintaa siitä, millaisia toimintatapoja ne voivat pitää perusteltuina. Konfliktien syihin liittyvät kysymykset ovat kansainvälisen politiikan tieteenalan ydinkysymyksiä. Tutkimalla roolikäsitysten lähteitä, sisältöä ja muutosta, voidaan tutkia valtioiden välisiä yhteistyömahdollisuuksia kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisessä, tai identifioida ristiriitaisten roolikäsitysten tuottamia konfliktiriskejä.

Tutkielman menetelmänä käytetään laadullista sisällönanalyysia, jonka avulla tutkimusaineistosta etsitään säännönmukaisia Venäjän ulkopoliittisen johdon roolikäsityksiä. Tutkimusaineistona käytetään presidentti Vladimir Putinin, YK-suurlähettiläs Vitali Tšurkinin ja YK-apulaissuurlähettiläs Alexander Pankinin Ukrainan kriisiä käsitteleviä julkisia puheita kriisin ensimmäisen vuoden ajalta. Analyysin deduktiivisena runkona käytetään aiempaa tutkimuskirjallisuutta Venäjän ulkopolitiikasta ja maan johdon roolikäsityksistä. Aiemman tutkimuskirjallisuuden mukaan Venäjän ulkopolitiikkaan on perinteisesti kuulunut olennaisesti käsitys pyrkimyksestä vanhan Neuvostoliiton aikaisen suurvaltaroolin palauttamiseen. Tätä pyrkimystä ovat ilmentäneet Venäjän johdon käsitykset omien kansallisten intressien tavoittelusta, vaikka ne olisivat voimakkaasti ristiriidassa muiden toimijoiden odotusten tai intressien kanssa. Venäjän johto näkee maansa alueellisena suurvaltana, joka dominoi lähialueitaan sekä taloudellisesti että sotilaallisesti. Samanaikaisesti he ovat korostaneet lähialueen maiden yhteisiä perinteitä ja historiallisia kytköksiä Venäjään. Venäjän kansalaisten suojeleminen ympäri maailmaa on niin ikään ollut yksi perinteisten roolikäsitysten kulmakivistä. Kansainvälisissä kiistatilanteissa Venäjän johto on puolestaan usein painottanut kansainvälisen oikeuden periaatteiden merkitystä.

Tutkimustulokseni osoittavat, kuinka nämä Venäjän ulkopolitiikan perinteiset painopisteet tulevat esiin järjestelmällisesti myös Ukrainan kriisin kontekstissa. Roolikäsitysten tarkastelusta on pääteltävissä, ettei Ukrainan kriisi ollut seurausta niinkään Venäjän kansallisten roolikäsitysten tai intressien muutoksista, vaan pikemminkin mukautumisesta uuteen tilanteeseen, jonka koettiin uhkaavan Venäjän intressejä. Yhtäältä Venäjän roolikäsitykset toiminnan oikeuttamisesta ovat osa loogista ulkopolitiikan jatkumoa eikä Venäjän pyrkimys intressiensä puolustamiseen lähialueillaan ei ole uutta. Toisaalta Ukrainan suuntautuminen länteen, ja lännen vaikutusvallan kasvu alueella kuitenkin saivat Venäjän ulkopoliittisen johdon mukauttamaan toimiaan suhteessa Ukrainaan, mikä näyttäytyi ulospäin entistä aggressiivisempana ulkopolitiikkana. Venäjän ulkopoliittinen johto oli myös valmis tarkoituksenmukaisiksi katsomiinsa strategisiin toimiin huolimatta siitä, että toimet olivat ristiriidassa lännen Venäjään kohdistamien rooliodotusten kanssa.