From Representative Democracy to Democratic Representation : Lessons from the Talvivaara Controversy

Abstract

Tutkimus pureutuu poliittisen edustuksen käsitteeseen, keskittyen erityisesti edustuksen ja demokratian yhteyteen. Tutkimuksessa tarkastellaan teoreettisessa ajattelussa tapahtunutta siirtymää siitä, että edustus ymmärretään edustuksellisen demokratian kontekstissa siihen, että edustus ymmärretään ideaksi ja prosessiksi, joka on demokratialle välttämätön. Tätä siirtymää analysoidaan ja kehitetään eteenpäin tarkastelemalla Talvivaaran kaivoksen ympärille kehkeytynyttä poliittista toimintaa ja edustuspuhetta.

Vaaleja, edustajien responsiivisuutta edustettaville, universaalia äänioikeutta ja tasa-arvoa pidetään tavallisesti edustuksellisen demokratian tunnusmerkkeinä. Tässä katsannossa edustuksen demokraattisuuden katsotaan toteutuvan, kun vaaleilla valitut edustajat pidetään mahdollisimman lähellä heidät auktorisoineita kansalaisia. Tämä läheisyys on tarkoittanut muun muassa sitä, että lainsäätäjien päätöksiltä vaaditaan vastaavuutta kansalaisten mielipiteiden kanssa, että päättäjien pitäisi olla vastaanottavaisia (responsiivisia) kansalaisilta tuleville ärsykkeille, ja että kansanedustuslaitos olisi kansan pienoiskuva suhteessa erinäisiin sosio-demografisiin piirteisiin. Edustusta sinänsä ei pidetä demokraattisena, ellei se seuraa vaaleista ja ellei yllä kuvailtu läheisyys edustajien ja edustettavien välillä toteudu.

Demokratiateoriassa on kuitenkin viimeisen 20 vuoden aikana tapahtunut niin sanottu edustuskäänne, tai konstruktivistinen käänne. Sen keskeinen huomio on, että edustus ei ole demokratian välttämätön lisäke vaan demokratia itse asiassa edellyttää edustusta. Tällä ei kuitenkaan viitata elitistiseen, schumpeterilaiseen, näkemykseen edustuksellisesta demokratiasta eikä siihen, että suuret yhteiskunnat voisivat olla demokraattisia vain edustuksen kautta. Sen sijaan edustuksen katsotaan mahdollistavan kommunikaation ja symbolit, joiden seurauksena edustettava kokonaisuus muodostuu. Edustus ymmärretään siis ennen kaikkea ajatukseksi eikä institutionaaliseksi muodoksi. Edustamisväitteillä (representative claims; Saward 2006; 2010) sekä edustaja että edustettava rakennetaan symbolisesti. Nämä väitteet ovat vääjäämättä valikoivia, esteettisiä ja performatiivisia. Tämä edustuksen esteettinen ominaisuus tekee vallankäytöstä näkyvää ja kutsuu kontrolloimaan sitä. Edustamisväitteiden tekemistä ei kuitenkaan tule ymmärtää vaaleilla valittujen edustajien yksinoikeudeksi, vaan niiden tekeminen on auki kaikille subjekteille. Edustamisväitteet mahdollistavat erilaiset käsitykset 'meistä' ja 'meidän' eduistamme ja näiden käsitysten keskinäisen kamppailun, mikä on välttämätöntä demokraattisen politiikan jatkuvuudelle.

Monet empiiriset tutkimukset ovat ottaneet edustuskäänteen lähtökohdakseen. Koska siirtymä uuteen teoreettiseen ymmärrykseen on tapahtunut verrattain hiljattain, empiiriset tutkimukset eivät kuitenkaan muodosta vielä yhtenäistä tutkimusperinnettä. Edistääkseen edustuskäännettä seuraavaa edustustutkimusta, esitetään kaksiosainen tutkimusongelma: (1) Mitä oikeastaan tutkimme, kun tutkimme edustusta? ja (2) Mikä tekee edustuksesta demokraattista? Näitä kahta kysymystä tarkastellaan sekä teoreettisesti että tutkimalla edustuspuhetta (representational speech) käyttäen Talvivaaraa tapaustutkimuksena. Edustuspuhe on laajempi käsite kuin Sawardin edustamisväite, ja sillä viitataan mihin tahansa lausumiin ja (esimerkiksi visuaalisiin) symboleihin, joilla rakennetaan edustajaa ja edustettavaa tietynlaisiksi. Edustuspuheen käsitteeseen sisältyy myös eksplisiittinen puhe edustuksesta ja sen merkityksistä.

Aiempien teoreettisten keskusteluiden pohjalta tutkimuksessa esitetään, että edustus toimii demokratian ehtona erityisesti siksi, että (1) se on epäsuoraa ja mahdollistaa siten kommunikaation; (2) se mahdollistaa symboliset esitykset edustajasta, edustettavasta ja todellisuudesta, eikä siten ole vain kahdenvälinen suhde; ja (3) se näin ollen mahdollistaa politiikan. Demokratia ei ole mahdollista ilman politiikkaa. Tätä teoreettista näkemystä tarkastellaan edelleen Talvivaaran tapauksen valossa.

Tapaustutkimuksen aineisto koostuu 41 haastattelusta ministerin, kansanedustajien, kunnanvaltuutettujen, viranhaltijoiden, kansalaistoimijoiden ja Talvivaara-yhtiön edustajien kanssa. Aineistoon sisältyy myös osallistuvaa havainnointia mielenosoituksista, kansalaiskokoontumisista ja paneelikeskustelusta, hallinnollisia lausuntoja ja virallisia tiedotteita, eduskuntalähteitä (kirjallisia kysymyksiä, talousarvio- ja lisätalousarvioaloitteita sekä täysistunnon pöytäkirjoja) sekä Stop Talvivaara -liikkeen tiedotteita ja YouTube-videoita aikaväliltä 2005–2015. Tapaustutkimus havainnollistaa teoriaa käytännössä.

Tutkimus osoittaa, että edustuksen (edustuspuheen) tutkiminen johtaa huomaamaan poliittisen toiminnan reunaehdot ja ymmärtämään, mitkä tekijät ovat tärkeitä toimijoiden legitimiteetille tietyssä kontekstissa. Talvivaaran kaivoksen kontekstissa oli paradoksaalista, että kansalaistoimijoilta edellytettiin paikallisuutta, vaikka sekä vaaleilla valitut että muut toimijat laajasti arvioivat, että Talvivaara oli kansallinen kysymys. Kansalaistoimijoiden edustamisväitteet näyttäytyivät marginaalisilta korostaessaan ympäristönäkökulmaa. Sen sijaan kansanedustajien edustamisväitteet olivat monin paikoin ympäripyöreitä ja reaktiivisia, pyrkien löytämään kultaisen keskitien.

Edustamisväitteet mahdollistivat 'meidän' tulkinnan niin, että tästä tulkinnasta saattoi vetää johtopäätöksiä siitä, mitä tulisi poliittisesti päättää. Samalla edustamisväitteet paljastivat syvempiä jaettuja merkityksiä, joissa talouteen viittaavat argumentit olivat hegemonisempia kuin ympäristöön viittaavat.

Tutkimuksen tulokset haastavat perinteisen edustustutkimuksen siinä, että perinteinen tutkimus jakaa edustusfokukset vaalipiiriin, koko valtioon ja puolueeseen. Tapaustutkimus osoittaa, että paikallisten ja kansallisten intressien määritelmät ovat poliittisia ja ne esitetään tietyllä tavalla riippuen puhujan poliittisista kannoista. Edustuspuheeseen liittyy merkityksiä, jotka johdattavat poliittisten (puolue)kantojen äärelle, mutta nämä kannat perustellaan puoluetta useammin viittauksilla paikallisiin tai kansallisiin etuihin.

Samalla edustuspuhe tarjoaa näennäisesti neutraalin tavan puhua poliittisesti. 'Kaikkia' väitetään edustettavan, mutta mitä etuja 'kaikkiin' liitetään, riippuu puhujan poliittisista kannoista ja siitä, miten hän esittää käsillä olevan poliittisen kysymyksen. Viittaamalla 'kaikkiin' mahdollistuu poliittisten päämäärien ja ideologioiden kommunikointi tavalla, jonka kuulija voi hyväksyä mahdollisesti helpostikin. Edustamisväitteillä pystyy 'myymään' poliittisia näkökantoja yleisölle.

Edustuspuhe onkin kaksiteräinen miekka: se toisaalta mahdollistaa demokratialle tarpeellisen väittelyn 'meistä' ja 'meidän' eduistamme, mutta samalla mahdollistaa poliittisuuden hämärtämisen edellä kuvatulla tavalla. Tämä edellyttää yleisöltä taitoa lukea edustamisväitteitä. Valpas yleisö tunnistaa edustamisväitteet ja pystyy arvioimaan niitä kriittisesti. Epävalpas yleisö sen sijaan ei ymmärrä edustamisväitteiden vääjäämätöntä osittaisuutta ja sitä, että mikään edustamisväite ei ole lopullinen totuus 'meistä'. Epävalppaan yleisön ollessa kyseessä edustamisväitteet avaavat tilaa populismille.

Talvivaara-tapaustutkimus vahvistaa Dischin (2011) esittämän käsityksen, että demokraattisesta näkökulmasta normatiivista empiiristä tutkimusta tehdessä on kiinnitettävä huomiota edustamisväitteiden tekijöiden institutionaalisiin positioihin. Tutkimus ehdottaakin, että edustuksen demokraattisuuden tutkijoiden tulee huomioida positiot, joista edustamisväitteitä esitetään, eikä tarkastella vain yleisesti edustamisväitteiden moninaisuutta. Näin ollen tutkijoiden tulisi olla kiinnostuneita myös ei-vaaleilla valittujen toimijoiden tekemistä edustamisväitteistä ja näiden väitteiden suhteesta vaaleilla valittujen toimijoiden edustamisväitteisiin. Edustuspuheen tutkiminen paljastaa valtasuhteita, joiden analyysi on välttämätöntä poliittisen edustuksen tutkijoille.

The dissertation studies the concept of political representation. Specifically, it examines the connection between representation and democracy. It discusses the shift in theoretical thinking from understanding representation in the context of representative democracies to understanding representation as an idea and process necessary for democracy. This shift is analyzed and developed further by an examination of politics and representational speech during the Talvivaara mine controversy in Finland.

In the standard (traditional) account, elections, responsiveness of elected representatives to citizens, universal suffrage, and equality are understood as characteristic to representative democracies. In this account, normative requirements for democratic representation arise from keeping elected representatives and the represented as close to each other as possible. This requires congruence between the decisions of legislators and the opinions of citizens, responsiveness of the representatives to the represented, and descriptive similarity between the two in terms of socio-demographic characteristics. Representation as such is not held to be democratic unless representation emerges from elections and the closeness between representatives and the represented is realized.

The representative, or constructivist, turn in democratic theory argues otherwise. This turn in theoretical thinking on representation has taken place over the last 20 years or so. Its central observation is that representation is not second-best to direct democracy, but democracy in fact presupposes representation. However, this argument refers neither to the elitist Schumpeterian view of representative democracy nor to the notion that representation would be the only imaginable way of organizing government in large-scale societies. Instead, it views democracy as an idea rather than an institutional form, in which representation allows for communication and symbols through which the represented constituency emerges. In making representative claims (Saward 2006; 2010), both the representative and the represented are constructed. These claims are necessarily selective, aesthetic, and performative. This aesthetic quality of representation makes power visible and invites control over it. According to this view, claims-making should not be understood as a privilege of the elected, but as open to anyone. Claims make it possible to create and contest portrayals of 'us', and thus sustain democratic politics.

While there have been numerous empirical studies departing from this account, these studies point to different directions in terms of how to bring the theoretical turn into (normative) empirical research. This thesis aims to contribute to this state of affairs by addressing two research questions: (1) What do we study when we study representation after the representative turn? and (2) What makes representation democratic? These questions are addressed by studying representational speech. Representational speech is a broader concept than the representative claim. It refers to anything that can be interpreted as constructing a represented category or presenting someone as a representative. Speech about political representation is also included under the umbrella term of representational speech. The dissertation takes the representative turn further by clarifying, confirming, and defining its assertions.

Based on analysis of previous theoretical accounts, it is argued that representation functions as a precondition for democracy through its indirectness. It invites communication and symbolic action, and makes politics possible. This theoretical account is further examined in the Talvivaara case study.

The case study data consists of 41 interviews with a minister, MPs, local councilors, public officials, civic actors, and Talvivaara representatives. The data also includes participatory observation of demonstrations, citizen assemblies, and a panel discussion, ministerial and administrative statements, parliamentary sources (written questions, budgetary and supplementary budgetary motions, and parliamentary minutes), as well as press releases and YouTube videos by the Stop Talvivaara movement between 2005 and 2015. The case study provides an example of an application of a theory, and is illustrative, or exemplifying, in nature.

The case study shows that studying representation (through representational speech) leads to unraveling institutional terms for political action and to understanding what factors are relevant for gaining legitimacy in a specific context. In the context of the Talvivaara mine, it was paradoxical that locality was required from civic actors as a proof of their legitimacy, whilst actors across the political landscape, both elected and non-elected, viewed the Talvivaara case a national issue. At the same time, representative claims made by civic actors were marginal in their emphasis on the environment, as opposed to the rather vague, reactive, and middle-of-the-road representative claims made by MPs.

While representative claims allow an interpretation of 'us' that sets the stage for immediate decisions, studying representational speech reveals deeper shared meanings. In the context of Talvivaara, economic arguments were privileged over environmental concerns.

The findings of the dissertation challenge traditional representation research that separates electoral district, the party and the nation as representational foci. The case study shows that local and national interests are political matters. How they are represented and defined depends on political standpoints. Representational speech carries meanings that can be traced back to political (party) standpoints. However, these standpoints are often backed with references to local and national interests rather than party affiliations.

At the same time, representational speech offers a neutral way to speak politically. 'Everybody' is claimed to be represented, but 'everybody's' interests and how these interests are best served depends on the speaker's political standpoints and representations of the issue. The reference to 'everybody' allows communication of political aims and ideologies in ways that can potentially be accepted quite easily. Claiming to represent 'the people' works as a way to 'sell' policy standpoints to the public.

Indeed, representational speech is a double-edged sword. On the one hand, speaking 'representationally' opens space for debates about who 'we' are and what is important to 'us'. On the other, representative claims offer ways to communicate political standpoints in a seemingly neutral way. This requires that audiences be attentive. A politically attentive audience recognizes representative claims and is able to assess whether the portrayal of 'us' is desirable or not. But a politically inattentive audience fails to see that representative claims are necessarily selective and not the final truth about 'us'. If the audience is inattentive, individual representative claims can open space for populism.

The case study confirms Disch's (2011) argument that the institutional positions of would-be representatives need to be included when the representative turn is applied to normative empirical research from a democratic perspective. The study of democratic representation should take into account not simply the plurality of representative claims, but the plurality of the positions from which the representative claims are made. This is why representative claims made by non-elected actors and the relationship of these claims vis-à-vis representative claims made by elected actors are worth studying. Addressing representational speech reveals power relations whose analysis is imperative for scholars of political representation.