Taistelu pienviljelijästä : Suomen pienviljelijäin puolueen perustaminen ja populismi 1929-1930

Abstract

Tutkielmassani tarkastelen vuonna 1929 perustetun Suomen pienviljelijäin puolueen poliittista diskurssia populismin käsitteen kautta. Tutkielmassani kysyn, miten Suomen pienviljelijäin puolue rakensi identiteettiään populistisena liikkeenä. Pääaineistona tutkielmassani toimii Suomen Pienviljelijä -lehti sen perustamisajankohdasta 1929 vuoden 1930 eduskuntavaaleihin. Lisäksi hyödynnän aineistonani kommunistien, sosiaalidemokraattien, Maalaisliiton, edistyspuolueen ja kokoomuksen vaaliohjelmia sekä vaaleja edeltävän ajan lehtikirjoituksia puolueiden lehdissä edellä mainituilta vuosilta. Yhdistelen tutkielmassani aatehistoriallisia, diskurssiteoreettisia ja sosiaalitieteellisiä teorioita sekä menetelmiä.

Suomen pienviljelijäin puolue oli osa 1920- ja 1930-luvun lama-ajan pulaliikkeitä, jotka pyrkivät ajamaan köyhän maaseutuväestön etua. Suomen pienviljelijäin puolue oli näistä liikkeistä menestynein, ja sen tarkoituksena oli edistää niin sosialismista kuin kapitalismista riippumatonta politiikkaa vaihtoehtona vanhoille puolueille. Aiemmassa tutkimuksessa Suomen pienviljelijäin puolue on sijoitettu keskustavasemmistoon, ja tulokseni tukevat tätä näkemystä. Populismin teoriassa tukeudun politologi Ernesto Laclaun näkemyksiin, jonka mukaan populismi on kansan käsitteen kautta tapahtuvaa poliittisen subjektin tuottamista. Vuoden 1929 eduskuntavaaleissa puolue haastoi Maalaisliiton ja sosiaalidemokraatit väittäen vanhojen puolueiden etääntyneen pienviljelijöiden etujen ajamisesta. Vuoden 1930 eduskuntavaaleissa julkisen keskustelun hallitsevana diskurssina oli kansallisradikalismin nousun myötä kommunismin vastaisuus, ja Suomen pienviljelijäin puolue esitti itsensä maltillisena kommunismin vastaisena puolueena. Vuoden 1929 eduskuntavaaleissa puolue ei vielä saanut edustajapaikkoja, mutta vuoden 1930 eduskuntavaaleissa puolueen ehdokkaasta Yrjö Kestistä tuli puolueen ensimmäinen kansanedustaja.

Tutkielmani välityksellä Suomen poliittisen tilan ja puoluekentän dynamiikka hahmottuvat marginaalisen ja aiemmin vähän tutkitun liikkeen kautta avaten uusia näkökulmia poliittisten diskurssien merkityksiin. Suomalaisen populismin historia auttaa ymmärtämään nykyisyydessä käytyä keskustelua populismin luonteesta ja niistä yhteiskunnallisista tilanteista, joista populistiset liikkeet nousevat. Laclaun teorian kautta nostan esille myös vanhojen puolueiden populistisia käytäntöjä, ja otan kantaa akateemiseen keskusteluun populismin tutkimuksesta ja populismin käsitteen määrittelystä.