Ele ja muodostaan erottamaton elämä : Giorgio Agambenin käsitys ihmisen eleellisyydestä

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan Giorgio Agambenin (1942 ) käsitystä eleestä ilmiönä, kokemuksena ja käsitteenä, jonka avulla voidaan ajatella ihmisen olemassaoloa.

Tutkielmassa kysytään, mikä on ele suhteessa ihmisen kielen kykyyn, ihmisen potentiaalisuuteen eli kykenevyyteen toteuttaa erilaisia elämänmuotoja sekä ihmisen ajatteluun. Lisäksi kysytään, mitä on muodostaan erottamaton elämä, jota Agamben nimittää elämä-muodoksi, ja mikä on eleen suhde siihen. Tutkielmassa perustellaan väite, että ele on Agambenin filosofiaa tulkiten käsitettävissä muodostaan erottamattomaksi elämäksi.

Agambenin filosofian motiivina on länsimaista ajattelua ja politiikkaa määrittävien ontologisten erottelujen purkaminen. Niin ihmisyys kuin politiikkakin on Agambenin mukaan antiikista alkaen määritelty erilaisten käsitteellisten vastakohtaparien avulla. Politiikan tehtäväksi on ymmärretty vastakohdiksi asetettujen elementtien yhteensovittaminen, joka on ratkaistu niin, että toinen elementti asetetaan toisen perustaksi ja samalla suljetaan sen ulkopuolelle. Elämä on erotettu paljaaksi elämäksi, jolle sen ulossulkevat yhteiskunnalliset elämänmuodot perustuvat.

Elämän ja sen muodon erottamattomuuden ajattelu vaatii ihmisen kielen uudelleen ajattelua. Kielen merkitsevyyden on Agambenin mukaan ajateltu perustuvan elävän olennon äänen ulossulkemiseen kielestä ja samalla ajattelu on käsitetty tuon äänen etsimiseksi kielestä. Tätä traditiota vastaan Agamben käsittää ihmisen kielen opittuna, historiallisesti kehittyvänä ja kulttuurisesti periytyvänä kommunikoinnin tapana. Kielen merkitsevyys ei perustu mihinkään siitä ulossuljettuun, vaan se, mitä kielen käytössä kommunikoidaan, on kommunikoitavuus itsessään. Kielen käyttö on ele, joka tuo esiin ihmisen olemisen kommunikoinnin tavan mediumissa. Eleen Agamben määrittelee ihmisen mediaalisuuden esille asettamiseksi ja keinon tekemiseksi näkyväksi sellaisenaan. Ele tuo siten esiin ihmisen tavat pelkkinä keinoina ilman niitä oikeuttavia päämääriä ja avaa näin ihmiselle eettisen ulottuvuuden eli kokemuksen itsestään tapojensa mukaisesti toteutuvana.

Länsimainen ajattelu on asettanut aktuaalisuuden ensisijaiseksi potentiaalisuuteen nähden. Suhteessa toimintatapoihinsa ihminen pysyy Agambenin mukaan aina potentiaalisena, koska mikään ihmisen toimintatapa ei ole synnynnäinen, eikä geeneihin kirjoitettu . Ihmisellä on kyky oppia toimintatapoja niitä jäljittelemällä. Toimintatapoja käyttäessään ihminen tulee niiden subjektiksi, mutta ei koskaan tyhjene niihin täysin, vaan kokee niitä käyttäessään oman potentiaalisuutensa eli kykenevyytensä ja voimansa käyttää toimintatapoja ja konstituoitua itsekseen niiden käytössä. Potentiaalisuutensa ihminen voi tavoittaa tapoja kantavissa eleissä, joissa hän tulee ainutkertaisella tyylillään tapojen käyttämäksi.

Jos ele käsitetään toiminnaksi, jossa ilmenee ja tulee todistetuksi kunkin ihmisyksilön ainutkertainen tyyli olla toimintatapojen mediumissa, ja jos ajatellaan, että ihmisellä ei ole mitään muuta synnynnäistä kykyä kuin kyky omaksua erilaisia toimintatapoja ja toteutua niiden mediumissa, niin tällöin ele voidaan käsittää elämäksi, jota ei voi erottaa sen muodosta.