Konsensustulkinta ja oppi valtion harkintamarginaalista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja jäsenvaltioiden välisen valtasuhteen kuvaajina
Sarpola, Amina (2016)
2016
Hallintotieteiden tutkinto-ohjelma - Degree Programme in Administrative Studies
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2016-12-05
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201612072753
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201612072753
Tiivistelmä
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on erityisessä asemassa valvoessaan Euroopan ihmisoike-ussopimuksen noudattamista Euroopassa. Ylikansallisena tuomioistuimena se saa toimivaltansa ja legitimiteettinsä jäsenvaltioilta. Jäsenvaltiot eivät kuitenkaan välttämättä ole valmiita hyväksymään ylikansalliselta tuomioistuimelta ratkaisuja, mikäli kokevat niiden olevan liian kaukana jäsenvaltion omasta arvopohjasta tai vaikuttaa siltä, ettei tuomioistuin ole huomioinut kansallisen oikeuden erityispiirteitä.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tasapainoilee ihmisoikeuksien suojaamisen ja minimitason määrittämisen sekä jäsenvaltioiden näkökohtien välillä. Tässä tasapainoilussa apuna ovat tulkintadoktriinit ja erityisesti harkintamarginaalioppi, jonka avulla tuomioistuin määrittää, paljonko jäsenvaltiolla on liikkumavaraa Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeuksien tulkitsemisessa rajoituslausekkeiden avulla. Harkintamarginaaliopin laajuutta monesti tutkitaan konsensusargumenttien kautta, joiden merkitys tapausten ratkaisuissa vaihtelee.
Tutkielman tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, miten tuomioistuin käyttää harkintamarginaalioppia ja konsensustulkintadoktriinia tulkinnassaan ja mitä tämä kertoo tuomioistuimen ja jäsenvaltioiden välisestä valtasuhteesta. Tulkintaa analysoidaan useiden merkittäväksi muodostuneiden oikeustapausten kautta ja vertaamalla niissä esiintyvää harkintaa toisiinsa.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tasapainoilee ihmisoikeuksien suojaamisen ja minimitason määrittämisen sekä jäsenvaltioiden näkökohtien välillä. Tässä tasapainoilussa apuna ovat tulkintadoktriinit ja erityisesti harkintamarginaalioppi, jonka avulla tuomioistuin määrittää, paljonko jäsenvaltiolla on liikkumavaraa Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeuksien tulkitsemisessa rajoituslausekkeiden avulla. Harkintamarginaaliopin laajuutta monesti tutkitaan konsensusargumenttien kautta, joiden merkitys tapausten ratkaisuissa vaihtelee.
Tutkielman tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, miten tuomioistuin käyttää harkintamarginaalioppia ja konsensustulkintadoktriinia tulkinnassaan ja mitä tämä kertoo tuomioistuimen ja jäsenvaltioiden välisestä valtasuhteesta. Tulkintaa analysoidaan useiden merkittäväksi muodostuneiden oikeustapausten kautta ja vertaamalla niissä esiintyvää harkintaa toisiinsa.