Vanhustenhoidon tilasta vuosituhannen taitteessa.

Abstract

Tämän pro gradu -työn tarkoituksena on etsiä vastausta kysymykseen: Minkälaista on vanhustenhoito yhteiskunnassamme vuosituhannen taitteessa. Tutkielmani empiirisen aineiston keräsin haastattelemalla 9 vanhusten parissa toimivaa ihmistä. Haastattelut olivat avoimia teemahaastatteluita ja pyrin siihen, että keskustelu etenisi vapaamuotoisesti haastateltavien ehdoilla.

Tutkimukseni alussa tutustun terveen ikäihmisen näkemyksiin nykyisestä vanhustenhoidon tilasta teemahaastattelun sekä haastateltavan tekemän lisensiaattityön pohjalta. Sairaan ikäihmisen tilannetta tarkastelen dementian näkökulmasta. Laadukas laitoshoito edellyttää laitoksilta riittäviä toimintaedellytyksiä. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan niitä ei ole.

Vapaaehtoistyön merkitys on korostunut maassamme hyvinvointivaltiota täydentävänä tekijänä. Vuonna 1997 maassamme perustettiin kansanliike ihmisarvoisen vanhuuden puolustamiseksi. Viisi rohkeaa naista kiersi ympäri maata järjestäen tilaisuuksia, joissa kuntien päättäjät olivat kuulemassa. Mukana oli aina paikallinen radio sekä lehdistö. Naiset puhuivat epäkohdista yleisellä tasolla. Vaatimuksena naisilla oli se, että rahankäyttöä olisi uudistettava siten, että ensisijaisesti panostetaan työtä suorittavaan portaaseen. Ihmisarvoinen vanhuus on oikeutettu jokaiselle. Paikkakunnilla, joissa naiset kävivät, kansalaisilla oli mahdollisuus kirjoittaa nimensä kansalaisadressiin, joka luovutettiin eduskunnalle. Adressiin tuli 155 443 nimeä.

Kansanliikkeen toiminta oli julkista ja lehdistö reagoi vanhusten hoitamiseen voimakkaasti. Toimintaa ei voitu ohittaa huomaamattomasti. Tarkastelen tässä tutkielmassa myös erilaisia tutkimuksia, joita tehtiin kansanliikkeen adressin luovuttamisen jälkeen. Merkittävimmät tutkimukset tekivät Tehy ja Stakes. Näiden tutkimusten mukaan suurin osa omaisista oli tyytyväisiä tarjolla olevan hoidon tasoon, mutta epäkohtiakin ilmeni. Noin 30 % sekä omaisista että hoitajista uskoo, että kaltoin kohtelua ilmenee nykyisessä laitoshoidossa. Kaltoin kohtelu ilmenee siten, että asiakkaan toivomuksia ei kuunnella tarpeeksi, työ on rutinoitunutta ja kiire ahdistaa niin hoitajia kuin hoidettaviakin.

Oma postikyselyni suuntautui pieniin kaupunkeihin ja niissä toimivien eläkejärjestöjen jäsenille. Kyselyn tulokset vahvistivat aiempien tutkimusten tuloksia sekä osaltaan sen, ettei nykyiseen hoivan tasoon olla tyytyväisiä.

Toimintamallit tämän tutkielman mukaan näyttävät eri paikkakunnilla sen, että jokainen pyrkii toimimaan resurssiensa mukaan ja yksilöllisiä ratkaisuja syntyy. Potilaiden hoitamiseen kehitelty yksilövastuinen hoitotyö antaa hoitajille nimen ja kasvot. Työnohjaus puolestaan auttaa hoitajia kestämään arjen paineet sekä aikaansaa asennemuutoksia. Joensuu, Kotka ja Suomussalmi toimivat kukin omalla tavallaan aktiivisesti vanhusten hoidon hyväksi. Tanskan malli esimerkkinä vanhusten arvostamisesta ja hoitamisesta olisi varteenotettava tutustumiskohde jokaiselle terveydenhoitoalalla työskentelevälle sekä päättäjälle.

Laitoshoidon laatukriteerit on määritelty. Tutkielmani perusteella uskon, että vanhuksille voidaan antaa parempaa ja yksilöllisempää hoitoa lisäämällä henkilökuntaa perushoitoon, koska nykyisillä resursseilla pystytään takaamaan ainoastaan priorisoitu perushoito.