Haudattujen sydänten uudelleen herääminen : Yhdysvaltain intiaaniaktivismi vuoden 1961 Chicagon konferenssista vuoden 1973 Wounded Kneen valtaukseen
HENRIKSSON, MARKUS (2008)
HENRIKSSON, MARKUS
2008
Historia - History
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2008-07-30
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-19263
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-19263
Tiivistelmä
Pohjois-Amerikan intiaanit nousivat 1960-luvulla äänekkäästi vaatimaan muutoksia olosuhteisiinsa. Yhdysvaltain valtaväestölle yllätys ei ollut ainoastaan alkuperäisten amerikkalaisten osallistuminen protestiliikehdintään, vaan myös se, että nämä eivät olleet täydellisesti sulautuneet valtaväestöön ja hävinneet siten koko Amerikan kartalta. Tähän harhaluuloon vaikutti liittovaltion tehokas sulauttamispolitiikka. Työssäni tutkin millaista tämä politiikka oli ja miksi jotkut intiaanit eivät näiden poliittisten toimenpiteiden seurauksena sulautuneet valtakulttuuriin vaan säilyttivät oman identiteettinsä, intiaaniutensa. Kronologisesti poliittisten toimenpiteiden selvitystyö alkaa vuoden 1887 yleisestä palstoituslaista ja päättyy presidentti Nixonin vuonna 1970 antamaan julistukseen: lisätä intiaanien itsemääräämisoikeutta.
Samalla tutkin, miten liittovaltion toimenpiteet vaikuttivat intiaaneihin. Kuinka jotkut todella omaksuivat valkoisen kulttuurin ihanteet, kuinka taas toiset alkoivat järjestäytyä, pitää kiinni omasta kulttuuristaan ja lopulta nousta avoimeen vastarintaan. Tässä haluan nostaa esiin erityisesti liittovaltion 1950-luvulla harjoittaman terminaatiopolitiikan ja tuon politiikan seurauksena syntyneet juurettomat kaupunki-intiaanit, jotka seuraavalla vuosikymmenellä monesti nousivat protestiliikkeen etujoukkoon. Intiaanivastarinnan virallinen julkilausuma lausuttiin vuonna 1961 Chigagon konferenssissa. Tutkin, miksi julkilausuman jälkeen koko intiaaniliike alkoi vähitellen radikalisoitua, vaikka sekä viranomais- että aktivistirintamalla asiat lähtivät etenemään positiivisessa hengessä nopeaan tahtiin. Kyseessä oli hyvin monimutkainen ja -syinen prosessi, johon vaikuttivat liittovaltion poliittisten toimmenpiteiden johdosta eri intiaanien täysin erilainen asema. Työssäni tuon esiin, kuinka hajanaisia intiaanit olivat 1960-luvulle tultaessa ja mitä lopulta tarkoittaa tuolla vuosikymmenellä liikkeelle lähtenyt suoraa toimintaa harjoittava intiaaniaktivismi?
Jotkut intiaanit lähtivät suoran toiminnan tielle, toiset vastustivat tälle tielle lähtemistä. Suoran toiminnan valinneet intiaanit perustivat lukuisia eri ryhmiä. Näistä ryhmistä keskityn kolmeen tärkeimpään: Amerikan intiaanien kansalliskongressiin, Intiaanien kansalliseen nuorisoneuvostoon ja Amerikan intiaaniliikkeeseen. Selvitän järjestöjen toimintaperiaatteet ja lähtökohdat. Tutkin niitä kehityskulkuja, jotka vaikuttivat siihen, että uusi järjestö oli poikkeuksetta edeltäjäänsä radikaalimpi. Paljonko tähän vaikutti se, että koko yhteiskunnallinen porotestiliike radikalisoitua 1960-luvun loppua kohden. 1960-lukulaista liikettä tarkastellessa on syytä pohtia, miten muut protestoivat ryhmät, kuten mustat, opiskelijat ja Vietnamin sodan vastustajat vaikuttivat intiaanien toimintamalleihin. Miten nämä muut ryhmät näkivät intiaanit osana 1960-luvulla tapahtuvaa liikehdintää? Toisaalta miten paljon eri intiaaniryhmillä oli sisäistä valtataistelua vastarinnan kärkipaikalle pääsemiseksi. Vuodesta 1968 lähtien tuon kärkipaikan otti Amerikan intiaaniliike.
Samanaikaisesti radikalisoituneen liikehdinnän kanssa Yhdysvaltain erilaiset intiaaneille tarkoitetut avustusohjelmat olivat kasvaneet. Miksi ne eivät hillinneet protestoivien intiaanien muutosvaatimuksia vaan miksi nämä valitsivat yhä enenevässä määrin valtaukset toimintavoikseen. Miten paljon kyseessä oli tyypillinen yhteiskunnallisten muutosliikkeiden ilmiö, jolloin ensimmäiset merkit asioiden paranemisesta kasvattivat vain ruokahalua suuremmille muutosvaatimuksille. Toisaalta miten paljon hallitus todella oli valmis tulemaan vastaan ja miksi se lopulta perääntyi lupausten tieltä? Lopulta miten paljon yksittäiset sattumukset vaikuttivat Alcatrazin, intiaaniviraston ja Wounded Kneen valtauksiin?
Näistä kolmesta eniten julkisuutta saaneista valtauksista on esitetty yksityiskohdiltaan ristiriitaista tutkimustietoa. Yksi työni keskeisin tavoite on rakentaa synteesi ristiriitaisista yksityiskohdista. Lähteinä olen käyttänyt aikalais- ja myöhemmin ilmestynyttä tutkimuskirjallisuutta. Sanoma- ja aikakausilehtiä, erityisesti The New York Times ja The Washington Post ovat keskeisesti esillä intiaaniviraston ja Wounded Kneen valtauksia tutkiessani. Pienlehtien puolella opiskelijaliikkeen äänenkannattaja Ramparts sekä intiaanien oma julkaisu Akwesasne Notes tarjoavat terävää lisävalaistusta. Lisäksi säädöskokoelma: Documents of United States Indian Policy toimii poliittis-sopimuksellisena taustoittajana.
Muiden tulkintoihin pohjautuen tutkin omassa työssäni, miten valtaajat pyrkivät löytämään intiaanien katkerasta historiasta ja toisaalta nykyisistä epäkohdista oikeutusta valtauksilleen. Mikä toisaalta oli lainvalvontaviranomaisten vastaus ja miten paljon eri viranomaiset todella olivat valmiita ymmärtämään intiaanien ongelmi? Kuinka eri osapuolet toteuttivat tavoitteitaan? Miksi 1960-alun pyrkimys avoimeen vuoropuheluun muuttui 1970-luvun alkuun tultaessa vihamieliseen, kuolemantapauksia aiheuttaviin aseellisiin yhteenottoihin? Mitä kaikkea intiaanirintamalla tapahtui Chicagon konferenssin ja Wounded Kneen valtauksen välisenä 12 vuoden ajanjaksona? Näihin kysymyksiin etsin tutkielmassani vastauksia.
Samalla tutkin, miten liittovaltion toimenpiteet vaikuttivat intiaaneihin. Kuinka jotkut todella omaksuivat valkoisen kulttuurin ihanteet, kuinka taas toiset alkoivat järjestäytyä, pitää kiinni omasta kulttuuristaan ja lopulta nousta avoimeen vastarintaan. Tässä haluan nostaa esiin erityisesti liittovaltion 1950-luvulla harjoittaman terminaatiopolitiikan ja tuon politiikan seurauksena syntyneet juurettomat kaupunki-intiaanit, jotka seuraavalla vuosikymmenellä monesti nousivat protestiliikkeen etujoukkoon. Intiaanivastarinnan virallinen julkilausuma lausuttiin vuonna 1961 Chigagon konferenssissa. Tutkin, miksi julkilausuman jälkeen koko intiaaniliike alkoi vähitellen radikalisoitua, vaikka sekä viranomais- että aktivistirintamalla asiat lähtivät etenemään positiivisessa hengessä nopeaan tahtiin. Kyseessä oli hyvin monimutkainen ja -syinen prosessi, johon vaikuttivat liittovaltion poliittisten toimmenpiteiden johdosta eri intiaanien täysin erilainen asema. Työssäni tuon esiin, kuinka hajanaisia intiaanit olivat 1960-luvulle tultaessa ja mitä lopulta tarkoittaa tuolla vuosikymmenellä liikkeelle lähtenyt suoraa toimintaa harjoittava intiaaniaktivismi?
Jotkut intiaanit lähtivät suoran toiminnan tielle, toiset vastustivat tälle tielle lähtemistä. Suoran toiminnan valinneet intiaanit perustivat lukuisia eri ryhmiä. Näistä ryhmistä keskityn kolmeen tärkeimpään: Amerikan intiaanien kansalliskongressiin, Intiaanien kansalliseen nuorisoneuvostoon ja Amerikan intiaaniliikkeeseen. Selvitän järjestöjen toimintaperiaatteet ja lähtökohdat. Tutkin niitä kehityskulkuja, jotka vaikuttivat siihen, että uusi järjestö oli poikkeuksetta edeltäjäänsä radikaalimpi. Paljonko tähän vaikutti se, että koko yhteiskunnallinen porotestiliike radikalisoitua 1960-luvun loppua kohden. 1960-lukulaista liikettä tarkastellessa on syytä pohtia, miten muut protestoivat ryhmät, kuten mustat, opiskelijat ja Vietnamin sodan vastustajat vaikuttivat intiaanien toimintamalleihin. Miten nämä muut ryhmät näkivät intiaanit osana 1960-luvulla tapahtuvaa liikehdintää? Toisaalta miten paljon eri intiaaniryhmillä oli sisäistä valtataistelua vastarinnan kärkipaikalle pääsemiseksi. Vuodesta 1968 lähtien tuon kärkipaikan otti Amerikan intiaaniliike.
Samanaikaisesti radikalisoituneen liikehdinnän kanssa Yhdysvaltain erilaiset intiaaneille tarkoitetut avustusohjelmat olivat kasvaneet. Miksi ne eivät hillinneet protestoivien intiaanien muutosvaatimuksia vaan miksi nämä valitsivat yhä enenevässä määrin valtaukset toimintavoikseen. Miten paljon kyseessä oli tyypillinen yhteiskunnallisten muutosliikkeiden ilmiö, jolloin ensimmäiset merkit asioiden paranemisesta kasvattivat vain ruokahalua suuremmille muutosvaatimuksille. Toisaalta miten paljon hallitus todella oli valmis tulemaan vastaan ja miksi se lopulta perääntyi lupausten tieltä? Lopulta miten paljon yksittäiset sattumukset vaikuttivat Alcatrazin, intiaaniviraston ja Wounded Kneen valtauksiin?
Näistä kolmesta eniten julkisuutta saaneista valtauksista on esitetty yksityiskohdiltaan ristiriitaista tutkimustietoa. Yksi työni keskeisin tavoite on rakentaa synteesi ristiriitaisista yksityiskohdista. Lähteinä olen käyttänyt aikalais- ja myöhemmin ilmestynyttä tutkimuskirjallisuutta. Sanoma- ja aikakausilehtiä, erityisesti The New York Times ja The Washington Post ovat keskeisesti esillä intiaaniviraston ja Wounded Kneen valtauksia tutkiessani. Pienlehtien puolella opiskelijaliikkeen äänenkannattaja Ramparts sekä intiaanien oma julkaisu Akwesasne Notes tarjoavat terävää lisävalaistusta. Lisäksi säädöskokoelma: Documents of United States Indian Policy toimii poliittis-sopimuksellisena taustoittajana.
Muiden tulkintoihin pohjautuen tutkin omassa työssäni, miten valtaajat pyrkivät löytämään intiaanien katkerasta historiasta ja toisaalta nykyisistä epäkohdista oikeutusta valtauksilleen. Mikä toisaalta oli lainvalvontaviranomaisten vastaus ja miten paljon eri viranomaiset todella olivat valmiita ymmärtämään intiaanien ongelmi? Kuinka eri osapuolet toteuttivat tavoitteitaan? Miksi 1960-alun pyrkimys avoimeen vuoropuheluun muuttui 1970-luvun alkuun tultaessa vihamieliseen, kuolemantapauksia aiheuttaviin aseellisiin yhteenottoihin? Mitä kaikkea intiaanirintamalla tapahtui Chicagon konferenssin ja Wounded Kneen valtauksen välisenä 12 vuoden ajanjaksona? Näihin kysymyksiin etsin tutkielmassani vastauksia.