Enteelliset manifestit. Simón Bolívarin edistysajatusten muuttuminen Latinalaisen Amerikan itsenäistymisessä, 1812-1830

Abstract

Tutkielmassani selvitän, miten Simón Bolívarin ajatukset Latinalaisen Amerikan itsenäistymisestä ja kehittämisestä muuttuivat vuosina 1812-1830. Tarkasteltava ajanjakso sijoittuu Latinalaisen Amerikan itsenäistymisen vuosikymmeniin, ja Bolívarilla oli itsenäistymisessä merkittävä sija henkilönä. Aloitan tarkasteluni Simón Bolívarin nuoruuden tutkimuksella, jossa pyrin osoittamaan, miten valistuksen ajan liberaali kasvatus ja Bolívarin matkat Eurooppaan mukaan lukien hänen vaimonsa kuolema saivat hänestä kehittymään yhden Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä vapaustaistelijoista. Ranskan vallankumous ja Yhdysvaltojen itsenäistyminen olivat esimerkkeinä Latinalaisen Amerikan itsenäistymiselle. Bolívarin ensimmäinen manifesti, Cartagenan manifesti osoitti Bolívarin olleen suopea demokraattisille ajatuksille, vaikka hän vastusti 1812 jyrkästi Yhdysvaltojen federalistista esimerkkiä. Bolívarin ensimmäisen tasavallan epäonnistumisen takana oli Venezuelan laaja värillinen väestö godoja ja pardoja, joille Bolívar ei tarjonnut mitään sosiaalisia parannuksia Espanjan kastijärjestelmän ollessa vallassa vielä Latinalaisessa Amerikassakin. Itsenäistymistaistelujen taustalla oli lähinnä luokkavallankumoukseen viittaava peninsularien ja kreolien välinen taistelu virkapaikoista ja asemasta Bourbonien hallitsijakaudella Espanjassa.

Vuonna 1815 Bolívar joutui maanpakoon Jamaikalle, mitä ennen hän oli jo onnistunut toimimaan itsenäisen Venezuelan valtion päämiehenä, mutta Espanja vaati tiukasti alueiden ylivaltaa ja valloitti Venezuelan itselleen takaisin. Espanjalaiset hallitsivat vuonna 1815 erityisesti Caracasin aluetta. Vuonna 1815 Bolívar kirjoittaa Jamaikan kirjeessään, että itsenäistymiskehitys oli jo pitkällä ja että monessa osaa Latinalaista Amerikkaa ihmiset olivat kääntyneet Espanjan vastaisiksi. Vielä vuonna 1815 Bolívar ei tarjonnut mitään parannuksia väestön oloihin, mikä piti laajan suurimman osan väestöstä kattavan värillisen väestön loitompana taisteluista. Joukot oli myös pakko pitää pakkokeinoin sodassa ennen kuin ihmiset karkasivat vuorille tai metsiin.

Vuonna 1819 Bolívar kirjoitti Angosturan adressissa, että Venezuelan olisi hyvä omaksua elinikäinen senaatti ja vaaleilla valittava edustajainhuone. Elinikäisen senaatin kasvatuksessa Bolívar lähestyy Platonin ideoita. Angosturan adressissa Bolívar myös kannattaa vahvaa presidenttiä, joka on ikään kuin vahva kuningas. Bolívar myös haluaa rajoittaa julkista auktoriteettia siitä syystä, kun Venezuelassa oli anarkiaa ja korruptiota hallintoelimissä, ja taistelua vallasta ilmeni. Bolívar lisäksi lähestyy Angosturan adressissa Montesquieun ja Rousseaun ajatuksia. Angosturan adressissa Bolívar hylkää edelleen vahvasti federalismin toimimattomana Venezuelaan. Kansan tietämättömyyttä Bolívar piti esteenä demokratian toimivuudella Latinalaisessa Amerikassa.

Vuonna 1826 Bolívar on kuitenkin tehnyt täydellisen kääntymisen kohti federalistisia ajatuksia, ja hän on perustanut osittain omiin mietelmiinsä liittyvän Suur-Kolumbian federaation, jonka presidentiksi hänet valittiin. Bolívar perusti Suur-Kolumbian federaation osittain ilman alueen asukkaiden suostumusta valtioliittoon, ja heti valtioliiton perustamisen jälkeen Bolívar jatkoi taistelujaan Suur-Kolumbian alueella. Bolívar valloitti myös San Martínin tuella Perun ja Ylä-Perun, josta muodostettiin Bolívarin kunniaksi Bolivian tasavalta. Vuoden 1826 Bolívarin ajatuksia ilmentää Panaman kongressin kiertokirje, jossa Bolívar ilmoittaa selvästi haluavansa muidenkin Latinalaisen Amerikan valtioiden liittyvän yhdeksi suureksi valtioliitoksi. Panaman kongressin kiertokirjeessä Bolívar lisäksi kannattaa Ison-Britannian elämäntapojen omaksumista Venezuelaan.

Bolívar teki hallitsijana ollessaan lukuisia uudistuksia kansan olosuhteiden kehittämiseksi ja koulutuksen uudistamiseksi. Koulutuksen uudistamisessa Bolívar yritti saada ihmisiä kouluun, ja koulutuksessa hän asettui kannattamaan Joseph Lancasterin opetusmetodeja, joita levitettiin maakunnan kouluihin. Lancasterin metodi soveltui hyvin köyhiin olosuhteisiin, ja metodilla pystyi opettamaan suurempaa määrää lapsia. Bolívar myös suunnitteli kasvatuksen ja opetuksen veljenpojalleen Fernando Bolívarille, ja Bolívarin kasvatuksellisista ajatuksista näkee hänen olleen aikaansa edellä. Bolívar myös yritti parantaa intiaanien olosuhteita tekemällä heistä tasa-arvoisia kansalaisia ja yrittämällä kouluttaa heitä. Intiaanien uskottiin kuitenkin integroituvan valkoiseen väestöön lopulta, ja itsenäisyyden jälkeiset poliittiset päättäjät pitivät intiaaneja esteenä kehitykselle. Intiaanien elintason kohottaminen ei onnistunut hyvin. Samoin ei onnistunut mustan ja värillisen väestön osan, mestitsien, sambojen, pardojen ja mulattien olosuhteiden parantaminen. Itsenäisyyden jälkeen kastijärjestelmä lakkautettiin, mutta kuitenkin tästä huolimatta orjakauppa jatkui vielä joissakin Etelä-Amerikan valtioissa aina 1850-luvulle saakka. Vain harvat värilliset onnistuivat liikkumaan ylöspäin rotuerottelulakien jälkeen.

Bolívarista tuli 1828 Suur-Kolumbian diktaattori. Bolívarin Suur-Kolumbia hajosi lopulta sisäisiin valtakiistoihin, ja Bolívarin aikaisemmat itsenäisyyssodissa hänen rinnallaan taistelleet sotilaat tai sodanjohtajat halusivat valtaa itselleen, ja Bolívar oli asettanut itsenäisyyssotien sankareita maakuntien johtajiksi. Maakunnat alkoivat nyt hajota Páezin ja Santanderin tavoitellessa henkilökohtaista valtaa, ja Suur-Kolumbia hajosi vuonna 1830. Bolívarin viimeiset vuodet olivat pettymyksiä, ja Bolívar kuoli vapaaehtoisessa maanpaossa Santa Martassa vaatimattomissa olosuhteissa. Jälkimaailma on kuitenkin tehnyt Bolívarista kultin, jota suositaan vielä tänäkin päivänä, ja monet Venezuelan valtionpäämiehistä ovat asettaneet Bolívarin aatteet merkittävään rooliin omissa ajatuksissaan, kuten esimerkiksi itseään vallankumoukselliseksi bolivariaaniksi kutsuva Hugo Chávez.

Lähteinäni pro gradu -työssä olen käyttänyt lukuisia espanjankielisiä lähdekokoelmia Bolívarista sekä tutkimuskirjallisuutta Bolívarista. Olen lisäksi käyttänyt työssäni myös joitakin englanninkielisiä lähdekokoelmia. Näistä lähteistä olen luonut kokonaiskuvan siitä, miten Simón Bolívarin ajattelu kääntyi vuoden 1812 federalismin vastustajasta valtioliiton johtajaksi, ja miten hän kehittyi Englannin republikaanisten lakien ihailijasta valistuneeksi diktaattoriksi.