Lapsen syöpään sairastuminen isien ja äitien arjen kokemuksina
PARKKALI, HENNA (2007)
PARKKALI, HENNA
2007
Sosiaalityö - Social Work
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2007-11-14
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-17399
https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-17399
Tiivistelmä
Tässä tutkielmassa tarkastellaan lapsen sairastumista syöpään isien ja äitien kokemusten kautta. Sosiaalityön alaan kuuluvan tutkielman tarkoituksena on vanhemmuuden sukupuolittuneisuuden näkökulmasta katsottuna selvittää, miten isät ja äidit kokevat lapsen syöpään sairastumisen vaikuttavan arkeensa. Lisäksi tarkoituksena on selvittää ja vertailla, millaisin keinoin ja miten isät ja äidit lapsen sairastumiseen sopeutuvat ja mihin he turvautuvat.
Tutkielma on laadullinen tutkimus, jonka aineisto kerättiin teemahaastattelulla. Haastattelu tehtiin kahdeksalle vanhemmalle, joista puolet oli isiä ja puolet äitejä. Aineiston analysointimenetelmänä käytettiin teemoittelua.
Tutkielman tulosten perusteella voidaan todeta, että lapsen syöpään sairastuminen on vanhemmille aina jonkinasteinen kriisitilanne sukupuoleen katsomatta. Vanhemmille on tyypillistä erityisesti sairauden alussa hyvin voimakkaat tunnekokemukset, joihin liittyy muun muassa itsensä syyttäminen ja lapsen menettämisen pelko. Lapsen syöpään sairastuminen muuttaa arkea välittömästi ja tekee siitä erilaisen aikaisempaan verrattuna. Haastatellut äidit jättäytyivät isiä useammin pois ansiotyöstään sairastunutta lasta hoitaakseen. Isät puolestaan laajensivat osallistumistaan kodin hoitoon sekä lapsen hoitoon sairaalassa ja kotona ansiontyössä jatkamisen ohella. Haastatellut isät kokivat arjen muuttuneen vähemmän kuin äidit. Lapsen syöpäsairauden aiheuttamat muutokset arjessa näkyivät uuden, erilaisen arkirytmin lisäksi sosiaalisten kontaktien jonkinasteisena vähenemisenä, sosiaalisen liikkuvuuden konkreettisena rajoittumisena, korostettuna terveydentilan ja hygienian seuraamisena ja harrastusten sekä perheen ja parisuhteen muutoksina. Muutokset vanhemmuudessa liittyivät monilla isillä suhteen lähenemiseen lapseensa ja oman perheen nousemiseen tärkeimmäksi asiaksi elämässä. Äideillä muutokset liittyivät kokemukseen nykyisen elämän paremmuudesta ennen lapsen sairastumista ja haluttomuuteen palata aikaan ennen sairastumista. Kasvatuksen merkitys rajoineen koettiin myös tärkeänä mutta vaikeana tehtävänä sairastuneen lapsen kohdalla ja suhteessa sisaruksiin.
Tässä tutkielmassa todettiin, että vanhemmat kuitenkin tottuivat uuteen muuttuneeseen tilanteeseen yllättävän nopeasti ja arkikeskeisyydestä tuttuine rutiineineen muodostui apukeino sopeutua uuteen tilanteeseen. Arki mukautettiin säännöllisten sairaalajaksojen ympärille. Vanhempien sopeutumisen prosessissa oli neljä etappia: alun ensimmäinen sairaala-jakso, kotiin pääseminen, katetrin poistaminen ja hoidon lopetustutkimukset. Isille tärkeä keino jaksaa oli jatkaa työntekoa ja pitää kiinni liikunnallisista harrastuksistaan. Erityisesti isät toivat esiin vertaistuen olleen tärkeä tukimuoto ja puolison läsnäolo koettiin myös tärkeänä tekijänä. Suurin osa isistä ei kokenut asiasta puhumista erityisen tärkeänä, mikä taas oli poikkeuksetta kaikille äideille selkeästi tärkein keino jaksaa ja sopeutua. Äidit korostivat arkisten käytännön apujen saamisen merkitystä ja henkisen puolen asiat nousivat äitien puheissa tärkeiksi tuen lähteiksi. Äideille primaaritason tuen antajat olivat ystävät ja tutut sekä oma puoliso. Isien kohdalla sosiaalista tukea saatiin erityisesti sekundaaritason lähteistä, kuten työpaikoilta ja vertaisryhmiltä. Päivä kerrallaan-asenne toistui sopeutumiskeinona useiden vanhempien haastatteluissa. Sosiaaliturva ja yhteiskunnan muut tuet osoittautuivat vanhemmille tärkeiksi mutta toisarvoisiksi tuen lähteiksi.
Sukupuolinäkökulmasta tarkasteltuna vanhempien välillä ei vaikuttanut kaiken kaikkiaan olevan huomattavan suuria eroja. Korostan ennemmin yksilöllisiä eroja. Molemmille vanhemmille oman lapsen syöpään sairastuminen oli raskas ja shokeeraava kokemus, mutta kaikkien haastattelemieni vanhempien kohdalla kävi ilmi, että he olivat kuitenkin sopeutuneet tilanteeseen kohtuullisen hyvin.
Avainsanat: lapsi, syöpään sairastuminen, sukupuolierot, vanhemmuus, arki, arjen muutokset, sopeutuminen, sosiaalinen tuki.
Tutkielma on laadullinen tutkimus, jonka aineisto kerättiin teemahaastattelulla. Haastattelu tehtiin kahdeksalle vanhemmalle, joista puolet oli isiä ja puolet äitejä. Aineiston analysointimenetelmänä käytettiin teemoittelua.
Tutkielman tulosten perusteella voidaan todeta, että lapsen syöpään sairastuminen on vanhemmille aina jonkinasteinen kriisitilanne sukupuoleen katsomatta. Vanhemmille on tyypillistä erityisesti sairauden alussa hyvin voimakkaat tunnekokemukset, joihin liittyy muun muassa itsensä syyttäminen ja lapsen menettämisen pelko. Lapsen syöpään sairastuminen muuttaa arkea välittömästi ja tekee siitä erilaisen aikaisempaan verrattuna. Haastatellut äidit jättäytyivät isiä useammin pois ansiotyöstään sairastunutta lasta hoitaakseen. Isät puolestaan laajensivat osallistumistaan kodin hoitoon sekä lapsen hoitoon sairaalassa ja kotona ansiontyössä jatkamisen ohella. Haastatellut isät kokivat arjen muuttuneen vähemmän kuin äidit. Lapsen syöpäsairauden aiheuttamat muutokset arjessa näkyivät uuden, erilaisen arkirytmin lisäksi sosiaalisten kontaktien jonkinasteisena vähenemisenä, sosiaalisen liikkuvuuden konkreettisena rajoittumisena, korostettuna terveydentilan ja hygienian seuraamisena ja harrastusten sekä perheen ja parisuhteen muutoksina. Muutokset vanhemmuudessa liittyivät monilla isillä suhteen lähenemiseen lapseensa ja oman perheen nousemiseen tärkeimmäksi asiaksi elämässä. Äideillä muutokset liittyivät kokemukseen nykyisen elämän paremmuudesta ennen lapsen sairastumista ja haluttomuuteen palata aikaan ennen sairastumista. Kasvatuksen merkitys rajoineen koettiin myös tärkeänä mutta vaikeana tehtävänä sairastuneen lapsen kohdalla ja suhteessa sisaruksiin.
Tässä tutkielmassa todettiin, että vanhemmat kuitenkin tottuivat uuteen muuttuneeseen tilanteeseen yllättävän nopeasti ja arkikeskeisyydestä tuttuine rutiineineen muodostui apukeino sopeutua uuteen tilanteeseen. Arki mukautettiin säännöllisten sairaalajaksojen ympärille. Vanhempien sopeutumisen prosessissa oli neljä etappia: alun ensimmäinen sairaala-jakso, kotiin pääseminen, katetrin poistaminen ja hoidon lopetustutkimukset. Isille tärkeä keino jaksaa oli jatkaa työntekoa ja pitää kiinni liikunnallisista harrastuksistaan. Erityisesti isät toivat esiin vertaistuen olleen tärkeä tukimuoto ja puolison läsnäolo koettiin myös tärkeänä tekijänä. Suurin osa isistä ei kokenut asiasta puhumista erityisen tärkeänä, mikä taas oli poikkeuksetta kaikille äideille selkeästi tärkein keino jaksaa ja sopeutua. Äidit korostivat arkisten käytännön apujen saamisen merkitystä ja henkisen puolen asiat nousivat äitien puheissa tärkeiksi tuen lähteiksi. Äideille primaaritason tuen antajat olivat ystävät ja tutut sekä oma puoliso. Isien kohdalla sosiaalista tukea saatiin erityisesti sekundaaritason lähteistä, kuten työpaikoilta ja vertaisryhmiltä. Päivä kerrallaan-asenne toistui sopeutumiskeinona useiden vanhempien haastatteluissa. Sosiaaliturva ja yhteiskunnan muut tuet osoittautuivat vanhemmille tärkeiksi mutta toisarvoisiksi tuen lähteiksi.
Sukupuolinäkökulmasta tarkasteltuna vanhempien välillä ei vaikuttanut kaiken kaikkiaan olevan huomattavan suuria eroja. Korostan ennemmin yksilöllisiä eroja. Molemmille vanhemmille oman lapsen syöpään sairastuminen oli raskas ja shokeeraava kokemus, mutta kaikkien haastattelemieni vanhempien kohdalla kävi ilmi, että he olivat kuitenkin sopeutuneet tilanteeseen kohtuullisen hyvin.
Avainsanat: lapsi, syöpään sairastuminen, sukupuolierot, vanhemmuus, arki, arjen muutokset, sopeutuminen, sosiaalinen tuki.