Kuvan, sanan ja äänen Henki: Huumorin kääntämisen tarkastelua dubbauksen kautta

Abstract

Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää, millaisia valintoja on tehty kiitosta ansainneessa käännöksessä, ja mitä voidaan oppia sitä tarkastelemalla, varsinkin kun käännettävänä materiaalina on multimodaalisesti monipuolinen hahmo, jonka visuaalinen ja auditiivinen rikkaus tarjoavat niin mahdollisuuksia kuin haasteita luovuuden käyttämiseen. Dubbauskääntämisen erityispiirteiden lisäksi tutkimuksen valokeilassa ovat huumorin kääntäminen, kulttuurisidonnaisten elementtien käsittely, sekä lapsista ja aikuisista koostuva kaksoisyleisö lastenelokuvan vastaanottajina.

Tutkimuksen aineisto koostuu Disneyn Aladdin-animaatiossa nähtävän ja kuultavan Hengen esiintymisten alkuperäisestä ääniraidasta, suomenkielisestä dubbauskäännöksestä sekä näitä ympäröivästä visuaalisesta ulottuvuudesta. Havaintojen taustalla olevana menetelmänä on käytetty Martínez-Sierran huumorin elementtien taksonomiaan pohjautuvaa luokittelevaa mallia, jossa aineiston jokaiselle humoristiselle esiintymälle on annettu enintään kaksi kategoriaa. Hyödynnetyn kategorisoinnin koostumus ja mukautus on perusteltu pääosin Chaumen ja Zabalbeascoan käsityksillä audiovisuaalisen huumorin kääntämisestä.

Tutkielmassa havaittiin, että huumorin esiintyvyys hahmon kieliversioiden välillä on pysynyt lähes samana, vaikka muutoksia elementtien kokonaismäärissä ja tilannekohtaisessa säilyvyydessä onkin tapahtunut runsaasti. Tulokset puhuvat sen puolesta, että huumoria käännettäessä olennaista ei ole sen kohta kohdalta suoritettava sanojen siirtäminen kohdekieleen, vaan huumorin tuominen kohdekulttuuriin siten, että sen yleisöllä yhtä paljon nauruhermoja kutkuttavia kohtia. Kaksoisyleisön kohdalla tämä tarkoitti sitä, että niin lasten kuin aikuisten huumoripreferensseille tarkoitettujen elementtien runsaudessa oli pysytty lähdetekstille uskollisina. Lisäksi tutkimuksen avulla voidaan todeta, että ainakin tämän tapaustutkimuksen kohdalla kiitoksia ja arvostusta saanut lopputulos oli osittain sen ansiota, että kääntäjä ja ääninäyttelijä tekivät yhdessä töitä löytääkseen suomenkieliselle äänelle oman hengen, sen sijaan että olisi pyritty matkimaan alkuperäistä ääninäyttelysuoritusta.