Sivullisen erityinen tiedonantovelvollisuus verotuksessa : hallinnon oikeusperiaatteiden merkitys

Abstract

Tutkielmassa perehdytään verotusmenettelystä annetun lain (1558/1995, jäljempänä VML) tarkoittamaan sivullisen erityiseen tiedonantovelvollisuuteen, josta säädetään VML 19 §:ssä. Säännöksen nojalla Verohallinto voi määrätä sivullisen antamaan lähes mitä tahansa tietoa, joka saattaa olla tarpeen esimerkiksi verovelvollisen verotusta tai muutoksenhakua koskevan asian käsittelyä varten. Tietopyyntö tulee yksilöidä, lisäksi pyydetyn tiedon tulee liittyä konkreettiseen Verohallinnossa käsiteltävänä olevaan asiaan tai asiakokonaisuuteen. Tietojen tarpeellisuusharkinnan tekee veroviranomainen virkavastuulla. VML 19 §:n mahdollistaman laajan tiedonantovelvollisuuden taustalla on harmaan talouden sekä väärinkäytösten torjuminen.

VML 19 §:n tulkintaa ei tule perustaa pelkästään lain sanamuotoon. Lain tulkinnassa painottuvat vahvasti myös hallintolain oikeusperiaatteet, jotka toimivat veroviranomaisia ohjaavina ja velvoittavina periaatteina. Hallinnon oikeusperiaatteiden lisäksi viranomaisten tiedonsaantioikeuksia rajoittavat sivullisen oikeudet, johon lukeutuu muun muassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 13 §:n tarkoittama todistamiskielto sekä tietosuojalainsäädäntö.

Tässä tutkielmassa selvitetään, miten hallinnon oikeusperiaatteet näyttäytyvät sivullisen erityisen tiedonantovelvollisuuden soveltamisalalla. Tarkastelun kohteena on erityisesti se, millainen merkitys oikeusperiaatteilla on tiedonantovelvollisuudessa. Tältä osin painotus kohdistuu erityisesti suhteellisuuden- ja tarkoituksensidonnaisuuden periaatteisiin. Lisäksi tutkielmassa pyritään vastaamaan siihen, mikä tekee tietopyynnöstä hyväksyttävän tiedonantovelvollisuuden säädöspohjan valossa. Tässä yhteydessä on oleellista esitellä edellä mainitut sivullisen oikeudet.

Aihetta lähestytään lainopillisin metodein. Tutkielmassa tulkitaan sivullisen erityisen tiedonantovelvollisuuden sekä hallinnon oikeusperiaatteiden merkityssisältöä voimassa olevien oikeuslähteiden avulla. Tulkinnan lisäksi tutkielmassa käytetään systematisoivaa laintulkintaa, jonka avulla pyritään selvittämään edellä mainittujen säädösten keskinäistä suhdetta. Tätä tarkoitusta varten tarkastellaan sivullisen tiedonantovelvollisuutta koskevat keskeiset säännökset. Tutkielma sisältää lyhyen katsauksen korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuihin KHO 2016:127 ja KHO 2019:40. Tutkielmassa huomioidaan myös perustuslakivaliokunnan kannanotto sivullisen erityiseen tiedonantovelvollisuuteen autoverotuksessa, joskaan VML 19 § itsessään ei ole koskaan ollut perustuslakivaliokunnan arvioitavana.

Tutkimustuloksena voidaan todeta, että hallinnon oikeusperiaatteet toimivat merkittävässä asemassa VML 19 §:n soveltamisalalla. Ne määrittävät loppukädessä sen, onko tietojen luovuttamiseen velvollisuutta. Tutkielmassa havaittujen ristiriitojen perusteella on kuitenkin ilmeistä, että tiedonantovelvollisuuden ja oikeusperiaatteiden suhde nähdään osittain ongelmallisena VML 19 §:n mahdollistaman laajan harkintamarginaalin vuoksi. Tiivistettynä voidaan katsoa, että tiedonantovelvollisuuden rajat näyttäytyvät monitulkintaisina. Tutkielman lopussa esiintyneisiin jatkotutkimusteemoihin nousivat esimerkiksi de lege feranda- suositus sääntelyn uudistamisesta sekä tiedonantovelvollisuuden tarkastelu VML 21 §:n tarkoittaman vertailutietotarkastusten näkökulmasta.