Rauhantekijät : Geneven kongressi 1867 ja rauha retorisen sodan välineenä
Wennström, Lari (2014)
Wennström, Lari
2014
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2014-12-11
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201412122442
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201412122442
Tiivistelmä
Työ tarkastelee Geneven vuoden 1867 rauhankongressia, vuosisatansa suurinta sellaista, joka on saanut osakseen varsin vähän huomiota tutkimuskirjallisuuden parissa. Suursodan uhan alla, ranskalaisten tasavaltalaisten aloitteesta, kutsuttiin vapauden ja demokratian nimissä Sveitsin "vapaalle maaperälle" koolle aatteellisesti ja kansallisesti värikäs joukkio keskustelemaan keinoista saavuttaa pysyvä rauha. Virallisena ehdotuksena ohjelmassa komeili kansainvälisen poliittisen järjestön, "Euroopan yhdysvaltojen", perustaminen. Organisoijien hartaan suostuttelun myötä myös Kansainvälisen työväenliiton kongressin delegaatit saapuivat paikanpäälle. Perinteiset rauhanliikkeet arvostelivat kongressia häpeilemättömän poliittiseksi, ja konservatiivinen lehdistö leimasi kokoontumisen naiiviksi ja ajatuksiltaan utopistiseksi - mutta myös vaaralliseksi ja vallankumoukselliseksi.
Rauhan tarjoamissa kulisseissa kokoontumisesta muodostui vuoden 1848 vallankumousten jälkeisessä räjähdysherkässä tilassa historiallisesti poikkeuksellinen hetki, jossa törmäsivät yhteen paitsi erilaisten näkökulmat, myös puhujien henkilökohtaiset intressit. Ehdotukset vaihtelivat poliittisesta reformista vaatimuksiin laajoista sosiaalisista ja taloudellisista muutoksista - monarkioiden ja yhteiskuntaluokkien hävittämisestä aina kehotuksiin valtion alas ajamiseen. Myös uskonto ja paavi joutuivat ankaran hyökkäyksen kohteeksi.
Tutkimuskysymyksenäni toimii: kuinka rauha Geneven kongressissa politisoitiin? Työni tavoite on kuvata kuinka rauhan ideaali kytkeytyi vaatimuksiin poliittisista ja sosiaalisista uudistuksista: kuinka sitä käytettiin legalisoimaan toisistaan eriäviä konkreettisia päämääriä. Keskityn erityisesti tarkastelemaan erityisesti tasavaltalaisten ja sosialistien puheita. Olennaisena osaa tutkimuskysymystä toimii puhujien erilaisten tavoitteiden, motiivien, kartoittaminen.
Teoreettisen ja metodologisen viitekehyksen tarjoaa Quentin Skinnerin tapa lähestyä aatehistoriallista tutkimusta sekä Chaïm Perelmanin "uusi retoriikka" - sen keinot mallintaa argumentaatiota suostuttelun näkökulmasta. Kongressissa, jossa useat eri "ideologiat" olivat läsnä, teoria ohjaa kysymään argumentaation lähtökohtia ja tarkastelemaan tämän jälkeen tärkeimpiä tekniikoita, joiden avuilla eri ryhmittymät pyrkivät hankkimaan ja "siirtämään" tavoittelemansa yleisön hyväksyntää toiminnalleen. Kongressiin liittyvien tietojen vähäisyyden sekä ristiriitaisuuden vuoksi osa tutkimuksesta pureutuu myös kokoontumisen taustan ja tapahtumien selvittämiseen. Pääasiallisena lähteenä toimivat Geneven kongressin vuosikirjat, mutta olen hyödyntänyt myös muita tapahtumaan liittyviä aikalaistekstejä, kuten asiakirjoja, kirjeitä, pamfletteja ja lehtiartikkeleita.
Tutkimukseni perusteella, usein problematisoimatta osaksi rauhanliikkeiden ja paneurooppalaisuuden historiaa kanonisoidun Geneven kongressin takaa paljastuu välähdys lukuisten toimijoiden muodostamaa verkostoa; pelkkä rauhanaate tai sodanvastaisuus ei riitä selittämään poikkeuksellisen kokoontumisen syntyä. Useat kongressin tärkeimmistä organisoijista olivat ranskalaisia tasavaltalaisia, poliittisia pakolaisia, joiden retorinen keihäänkärki osoitti voimakkaasti kohti maansa keisaria. Italialaiset nationalistit pyrkivät hankkimaan kongressista kannatusta tulevalle Rooman sotaretkelleen. Kansainvälisen delegaatit saapuivat yhteistyön sijaan osoittamaan tasavaltalaisten rauhankäsityksen puutteet ja Mihail Bakuninin pitkäjänteisenä tavoitteena vaikutti olleen kongressin radikalisointi. Geneveläiset poliitikot kytkivät kongressin vaalinaluspeliinsä ja paikalliset konservatiivit ja katolilaiset ryhmittymät tavoittelivat lopulta kokoontumisen alasajoa.
Kyseenalaistamaton, yhteinen esisopimus puheille oli usko kehitykseen. Rauha esitettiin täydellisen yhteiskunnan loogiseksi lopputulokseksi, ihmiskunnan edistyksen vääjäämättömäksi lopputulemaksi. Toinen tärkeä premissi, josta uudistuksista vaatineet ryhmittymät lähtivät rakentamaan argumentaatiotaan, oli rauhan arvon alistaminen vapaudelle. Näin luodun arvohierarkian myötä erilaiset konkretisoinnit vapaudelle, olosuhteille, jotka mahdollistivat "todellisen" rauhan, mahdollistivat suostuttelun ohjaamiseen tiettyä tavoitetta kohti.
Myös rauhankysymyksen esittäminen käytännöllisenä pulmana joka oli kansalaisen velvollisuus ratkaista järjen ja tieteellisen ajattelun avulla, toimi argumentaation pohjana. Konservatiivisemmat rauhanaatteen kannattajat vaalivat puheenvuoroissaan konkreettista laillisuuden arvoa. Lakien pyhyyteen vetoamalla pyrittiin esittämään, ettei kansalaisten ollut soveliasta ottaa rauhankysymystä täysin omiin käsiinsä - ainakaan arvostella hallituksia. Sosialistien ehdottomana premissinä keskustelulle toimi vapauden ohella myös luokkataistelun käsite, jonka pohjalta argumentoitiin, ettei pysyvä rauha voisi vallita ennen kuin taloudellinen epätasa-arvo ja luokkien väliset ristiriidat olisi korjattu.
Keinot siitä, kuinka pysyvään rauhaan päästäisiin ja mitkä käsitteet olotilaa luonnehtisi, joutuivat kongressia rajun debatoinnin alle. Samalla eri tavat kuvata rauhaan sidottu vapaus toimi jakolinjana vasemmiston parissa. Lukuisilla käsite-erotteluilla tasavaltalaiset ja sosialistit pyrkivät esittelemään hallitsijoiden oletetut määritelmät rauhasta ja vapaudesta harhaisina sekä kuvaamaan useat käsitteet näiden valtapolitiikan vääristäneinä ja korruptoineina. Yksittäiset yhteiskunnallista ja taloudellista reformia kannattaneet puhujat hyödynsivät tasavaltalaista käsitteistöä pyrkiessään osoittamaan poliittisen reformin riittämättömyyden.
Kvasiloogiset päättelyketjuilla esitettiin, ettei "keisarismi" - tai despotismi, joksi useat puhujat määrittelivät Euroopan suurvallat - ollut rauhan ja vapauden kanssa yhteensopiva, vaan synnytti jo olemuksellisesti sotaa. Siinä missä tasavaltalaiset kuvasivat Euroopassa vallinneen olotilan "aseistettuna rauhana", näennäisrauhana, jossa kansojen kohtalo roikkui despoottien mielenoikkujen varassa, useat sosialistit kehittivät teesiä pidemmälle, kuvaten luokkataistelun aiheuttamat ristiriidat sotaan verrattavaksi tilaksi. Anarkistisissa argumenteissa rauhan vastustaja löytyi myös keskitetyn hallinnon taustalta: perustuslaillisten verhojenkin takana pilkotti sodaksi rinnastettava väkivalta. Lukuisin tasavaltoihin liittyvin esimerkein osa sosialisteista pyrki osoittamaan kuinka hallintotapa itsessään oli riittämätön rauhan tae.
Sodan niin tasavaltalaiset kuin sosialistit kuvasivat välineenä tukahduttaa luonnollista kehitystä. Tasavaltalaisille se oli valistusajalta asti kansalaisten mielissä kypsyneiden ajatusten ja moraalin tukahduttamista, sosialisteille kysymys oli materialistisempi - luonnollinen kehityksen seuraava vaihe oli työväenluokan yhdistyminen, jota jo yhdistynyt hallitseva omistajaluokka esti sotien ja armeijoiden voimalla lunastamasta historian sille viitoittamaa paikkaa.
Tulkintani perusteella rauha ei toiminut pelkästään sodanvastaisena symbolina. Geneven vuoden 1867 rauhankongressissa se kytkeytyi tiiviisti omaan aikaansa ja paikkaansa, ilmentäen eri henkilöiden ja ryhmittymien retorista ja ideologista kamppailua - taistelua poliittisesta kielestä ja sen merkityksistä.
Rauhan tarjoamissa kulisseissa kokoontumisesta muodostui vuoden 1848 vallankumousten jälkeisessä räjähdysherkässä tilassa historiallisesti poikkeuksellinen hetki, jossa törmäsivät yhteen paitsi erilaisten näkökulmat, myös puhujien henkilökohtaiset intressit. Ehdotukset vaihtelivat poliittisesta reformista vaatimuksiin laajoista sosiaalisista ja taloudellisista muutoksista - monarkioiden ja yhteiskuntaluokkien hävittämisestä aina kehotuksiin valtion alas ajamiseen. Myös uskonto ja paavi joutuivat ankaran hyökkäyksen kohteeksi.
Tutkimuskysymyksenäni toimii: kuinka rauha Geneven kongressissa politisoitiin? Työni tavoite on kuvata kuinka rauhan ideaali kytkeytyi vaatimuksiin poliittisista ja sosiaalisista uudistuksista: kuinka sitä käytettiin legalisoimaan toisistaan eriäviä konkreettisia päämääriä. Keskityn erityisesti tarkastelemaan erityisesti tasavaltalaisten ja sosialistien puheita. Olennaisena osaa tutkimuskysymystä toimii puhujien erilaisten tavoitteiden, motiivien, kartoittaminen.
Teoreettisen ja metodologisen viitekehyksen tarjoaa Quentin Skinnerin tapa lähestyä aatehistoriallista tutkimusta sekä Chaïm Perelmanin "uusi retoriikka" - sen keinot mallintaa argumentaatiota suostuttelun näkökulmasta. Kongressissa, jossa useat eri "ideologiat" olivat läsnä, teoria ohjaa kysymään argumentaation lähtökohtia ja tarkastelemaan tämän jälkeen tärkeimpiä tekniikoita, joiden avuilla eri ryhmittymät pyrkivät hankkimaan ja "siirtämään" tavoittelemansa yleisön hyväksyntää toiminnalleen. Kongressiin liittyvien tietojen vähäisyyden sekä ristiriitaisuuden vuoksi osa tutkimuksesta pureutuu myös kokoontumisen taustan ja tapahtumien selvittämiseen. Pääasiallisena lähteenä toimivat Geneven kongressin vuosikirjat, mutta olen hyödyntänyt myös muita tapahtumaan liittyviä aikalaistekstejä, kuten asiakirjoja, kirjeitä, pamfletteja ja lehtiartikkeleita.
Tutkimukseni perusteella, usein problematisoimatta osaksi rauhanliikkeiden ja paneurooppalaisuuden historiaa kanonisoidun Geneven kongressin takaa paljastuu välähdys lukuisten toimijoiden muodostamaa verkostoa; pelkkä rauhanaate tai sodanvastaisuus ei riitä selittämään poikkeuksellisen kokoontumisen syntyä. Useat kongressin tärkeimmistä organisoijista olivat ranskalaisia tasavaltalaisia, poliittisia pakolaisia, joiden retorinen keihäänkärki osoitti voimakkaasti kohti maansa keisaria. Italialaiset nationalistit pyrkivät hankkimaan kongressista kannatusta tulevalle Rooman sotaretkelleen. Kansainvälisen delegaatit saapuivat yhteistyön sijaan osoittamaan tasavaltalaisten rauhankäsityksen puutteet ja Mihail Bakuninin pitkäjänteisenä tavoitteena vaikutti olleen kongressin radikalisointi. Geneveläiset poliitikot kytkivät kongressin vaalinaluspeliinsä ja paikalliset konservatiivit ja katolilaiset ryhmittymät tavoittelivat lopulta kokoontumisen alasajoa.
Kyseenalaistamaton, yhteinen esisopimus puheille oli usko kehitykseen. Rauha esitettiin täydellisen yhteiskunnan loogiseksi lopputulokseksi, ihmiskunnan edistyksen vääjäämättömäksi lopputulemaksi. Toinen tärkeä premissi, josta uudistuksista vaatineet ryhmittymät lähtivät rakentamaan argumentaatiotaan, oli rauhan arvon alistaminen vapaudelle. Näin luodun arvohierarkian myötä erilaiset konkretisoinnit vapaudelle, olosuhteille, jotka mahdollistivat "todellisen" rauhan, mahdollistivat suostuttelun ohjaamiseen tiettyä tavoitetta kohti.
Myös rauhankysymyksen esittäminen käytännöllisenä pulmana joka oli kansalaisen velvollisuus ratkaista järjen ja tieteellisen ajattelun avulla, toimi argumentaation pohjana. Konservatiivisemmat rauhanaatteen kannattajat vaalivat puheenvuoroissaan konkreettista laillisuuden arvoa. Lakien pyhyyteen vetoamalla pyrittiin esittämään, ettei kansalaisten ollut soveliasta ottaa rauhankysymystä täysin omiin käsiinsä - ainakaan arvostella hallituksia. Sosialistien ehdottomana premissinä keskustelulle toimi vapauden ohella myös luokkataistelun käsite, jonka pohjalta argumentoitiin, ettei pysyvä rauha voisi vallita ennen kuin taloudellinen epätasa-arvo ja luokkien väliset ristiriidat olisi korjattu.
Keinot siitä, kuinka pysyvään rauhaan päästäisiin ja mitkä käsitteet olotilaa luonnehtisi, joutuivat kongressia rajun debatoinnin alle. Samalla eri tavat kuvata rauhaan sidottu vapaus toimi jakolinjana vasemmiston parissa. Lukuisilla käsite-erotteluilla tasavaltalaiset ja sosialistit pyrkivät esittelemään hallitsijoiden oletetut määritelmät rauhasta ja vapaudesta harhaisina sekä kuvaamaan useat käsitteet näiden valtapolitiikan vääristäneinä ja korruptoineina. Yksittäiset yhteiskunnallista ja taloudellista reformia kannattaneet puhujat hyödynsivät tasavaltalaista käsitteistöä pyrkiessään osoittamaan poliittisen reformin riittämättömyyden.
Kvasiloogiset päättelyketjuilla esitettiin, ettei "keisarismi" - tai despotismi, joksi useat puhujat määrittelivät Euroopan suurvallat - ollut rauhan ja vapauden kanssa yhteensopiva, vaan synnytti jo olemuksellisesti sotaa. Siinä missä tasavaltalaiset kuvasivat Euroopassa vallinneen olotilan "aseistettuna rauhana", näennäisrauhana, jossa kansojen kohtalo roikkui despoottien mielenoikkujen varassa, useat sosialistit kehittivät teesiä pidemmälle, kuvaten luokkataistelun aiheuttamat ristiriidat sotaan verrattavaksi tilaksi. Anarkistisissa argumenteissa rauhan vastustaja löytyi myös keskitetyn hallinnon taustalta: perustuslaillisten verhojenkin takana pilkotti sodaksi rinnastettava väkivalta. Lukuisin tasavaltoihin liittyvin esimerkein osa sosialisteista pyrki osoittamaan kuinka hallintotapa itsessään oli riittämätön rauhan tae.
Sodan niin tasavaltalaiset kuin sosialistit kuvasivat välineenä tukahduttaa luonnollista kehitystä. Tasavaltalaisille se oli valistusajalta asti kansalaisten mielissä kypsyneiden ajatusten ja moraalin tukahduttamista, sosialisteille kysymys oli materialistisempi - luonnollinen kehityksen seuraava vaihe oli työväenluokan yhdistyminen, jota jo yhdistynyt hallitseva omistajaluokka esti sotien ja armeijoiden voimalla lunastamasta historian sille viitoittamaa paikkaa.
Tulkintani perusteella rauha ei toiminut pelkästään sodanvastaisena symbolina. Geneven vuoden 1867 rauhankongressissa se kytkeytyi tiiviisti omaan aikaansa ja paikkaansa, ilmentäen eri henkilöiden ja ryhmittymien retorista ja ideologista kamppailua - taistelua poliittisesta kielestä ja sen merkityksistä.