Kasvukipuja - Suomen kehitysyhteistyön alku Nicaraguassa 1979-1982 osana kehitysyhteistyöpolitiikan esiinnousua
PIETILÄ, SANNI (2013)
PIETILÄ, SANNI
2013
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2013-12-17
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201312181766
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201312181766
Tiivistelmä
Tutkielman kohteena on Suomen kehitysyhteistyön aloittaminen Nicaraguan kanssa vuosina 1979-1982 osana Suomen kehitysyhteistyöpolitiikan esiinnousua. Tutkielmassa esitetään, minkälaisessa kehitysyhteistyöpoliittisessa kontekstissa kehitysyhteistyö aloitettiin, miten se alkoi ja mitkä asiat siihen vaikuttivat. Aineiston analyysissa on käytetty lähdekriittistä menetelmää ja tutkielmassa on rakennettu kohdistettu teoria Suomen kehitysyhteistyöpolitiikan muodostamisesta Lauri Siitosen väitöskirjan Aid and Identity Policy - Small Donors and Aid Regime Norms pohjalta.
Suomen kehitysyhteistyömäärärahat kasvoivat voimakkaasti vuodesta 1979 lähtien aina 1990-luvun alun lamaan asti. Tämä lisäsi eri toimijoiden kiinnostusta määrärahojen ohjaamiseen. Suomen liike-elämä, kansalaisjärjestöt, poliitikot ja puolueet ilmaisivat 1980-luvun alussa aiempaa voimakkaammin mielipiteensä siitä, missä ja miten Suomen tulisi tehdä kehitysyhteistyötä. Kehitysyhteistyötä koskevat päätökset teki pääosin ulkoasiainministeriön virkamiehet sekä hallituksen ministerit, erityisesti ulkoministeri ja pääministeri. Heidän intresseissään oli kuitenkin kehitysyhteistyömäärärahojen kasvun takaaminen. Siten eri eturyhmien intressit tuli ottaa huomioon, jotta kaikki tukisivat määrärahojen kasvattamista. Eri ryhmien kannat saattoivat erota paljonkin toisistaan ja tämä aiheutti haasteita johdonmukaisen kehitysyhteistyöpolitiikan toteuttamiselle.
Kasvaneet kehitysyhteistyömäärärahat mahdollistivat Suomen pitkäaikaisten ohjelmamaiden määrän lisäämisen. Maavalintaprosessiin, joka aloitettiin vuoden 1982 keväällä, tuotiin yhtenä vaihtoehtona mukaan Nicaragua. Suomi oli aloittanut kehitysyhteistyön maan kanssa vuonna 1980 niin kutsutun sandinistisen vallankumouksen jälkeen, joka oli tapahtunut kesällä 1979. Tätä oli edeltänyt tuhoisa sisällissota. Vallankumous päätti Nicaraguaa hallinneen Somoza-dynastian diktatuurin. Se mahdollisti niin Suomelle kuin monelle muullekin länsimaalle kehitysyhteistyön aloittamisen, mikä oli Nicaragualle tervetullutta sisällissodasta ja diktatuurista toipuvana maana.
Suomen kehitysyhteistyön aloittaminen Nicaraguan kanssa oli jatkumoa aikaisemmalle kehitysyhteistyöpolitiikalle, jossa tärkeässä osassa olivat sekä Yhdistyneiden kansakuntien että like minded -maiden, erityisesti Pohjoismaiden toiminta. YK:n alaiset järjestöt kannustivat Nicaraguan auttamiseen ja tähän ryhtyivätkin kaikki like minded -maat. Tämä oli ryhmittymä, johon Suomi halusi itsensä samaistettavan länsimaisen profiilin vahvistamiseksi. Siten yhteistyön aloittaminen Nicaraguan kanssa oli palveli tätä tarkoitusta. Myös maan avuntarve oli ilmeinen. Yhteistyö aloitettiin positiivisissa merkeissä, mutta sitä jarruttivat kokemattomuus ja määrärahojen allokointi. Kehitysyhteistyön tekeminen Nicaraguan kanssa ei herättänyt juuri julkista keskustelua ennen maan tuomista ohjelmamaakeskusteluun. Esitykset hallitukselle valittavista ohjelmamaista teki ulkoasiainministeriön alainen parlamentaarinen Taloudellisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukunta (TALKE). TALKE:ssa puolueet ja etujärjestöt pääsivät ensimmäistä kertaa vaikuttamaan Suomen ohjelmamaiden valintaan.
Nicaraguan valitseminen lamautti koko maavalintaprosessin, sillä TALKE:n edustajat eivät päässeet konsensukseen siitä, tulisiko maata esittää ohjelmamaaksi. Siten vuoden 1982 lopussa TALKE ei ehdottanut yhtäkään uutta ohjelmamaata, vaikka neuvottelukunta oli yksimielinen muista esitettävistä maista. Maan valitsematta jättämiseen vaikutti sen ajautuminen uuteen sotaan, johon Yhdysvallat otti osaa tukemalla sandinisteja vastaan taistelleita contra-joukkoja. Kuitenkin tätä merkittävämpää oli, ettei mikään muu länsimaa ollut vakiinnuttanut kehitysyhteistyötä Nicaraguan kanssa ohjelmamaatasolla ja Nicaraguan valinta olisi särkenyt poliittisen tasapainon Suomen ohjelmamaiden joukossa. Kasvaneet määrärahat olivat lisänneet eri eturyhmien kiinnostusta kehitysyhteistyöpolitiikkaa kohtaan siinä määrin, että ohjelmamaiden tuli edustaa tasapuolisesti koko poliittista kenttää. Tilanteessa Suomen julkituodut kehitysyhteistyöpoliittiset linjaukset, jotka puolsivat Nicaraguan valintaa, jäivät poliittiselta ohjaukseltaan suuntaa-antaviksi.
Tutkielman aineistona on käytetty ulkoasiainministeriön arkiston Nicaraguan kehitysyhteistyötä koskevia asiakirjoja vuosilta 1979-1982 ja TALKE:n asiakirjoja vuosilta 1980-1982. Painettuina lähteinä on analysoitu Suomen kehitysyhteistyötä koskevia virallisjulkaisuja. Tämän lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty muistitietoa haastatteluin ja muistelmin. Myös Suomi-Nicaragua-seuran arkistoaineiston läpikäynti on antanut tutkimuskysymykselle lisänäkökulmaa.
Suomen kahdenvälinen kehitysyhteistyö Nicaraguan kanssa on päättynyt vuonna 2012, joten aihe on varsin ajankohtainen. Lisäksi Suomen maavalintojen tarkemmat historialliset tulkinnat ovat toistaiseksi vielä harvinaisia. Tutkielma tarjoaa kohdistetun analyysin Suomen kehitysyhteistyön historiasta Nicaraguan tapaustutkimuskohteen kautta.
Suomen kehitysyhteistyömäärärahat kasvoivat voimakkaasti vuodesta 1979 lähtien aina 1990-luvun alun lamaan asti. Tämä lisäsi eri toimijoiden kiinnostusta määrärahojen ohjaamiseen. Suomen liike-elämä, kansalaisjärjestöt, poliitikot ja puolueet ilmaisivat 1980-luvun alussa aiempaa voimakkaammin mielipiteensä siitä, missä ja miten Suomen tulisi tehdä kehitysyhteistyötä. Kehitysyhteistyötä koskevat päätökset teki pääosin ulkoasiainministeriön virkamiehet sekä hallituksen ministerit, erityisesti ulkoministeri ja pääministeri. Heidän intresseissään oli kuitenkin kehitysyhteistyömäärärahojen kasvun takaaminen. Siten eri eturyhmien intressit tuli ottaa huomioon, jotta kaikki tukisivat määrärahojen kasvattamista. Eri ryhmien kannat saattoivat erota paljonkin toisistaan ja tämä aiheutti haasteita johdonmukaisen kehitysyhteistyöpolitiikan toteuttamiselle.
Kasvaneet kehitysyhteistyömäärärahat mahdollistivat Suomen pitkäaikaisten ohjelmamaiden määrän lisäämisen. Maavalintaprosessiin, joka aloitettiin vuoden 1982 keväällä, tuotiin yhtenä vaihtoehtona mukaan Nicaragua. Suomi oli aloittanut kehitysyhteistyön maan kanssa vuonna 1980 niin kutsutun sandinistisen vallankumouksen jälkeen, joka oli tapahtunut kesällä 1979. Tätä oli edeltänyt tuhoisa sisällissota. Vallankumous päätti Nicaraguaa hallinneen Somoza-dynastian diktatuurin. Se mahdollisti niin Suomelle kuin monelle muullekin länsimaalle kehitysyhteistyön aloittamisen, mikä oli Nicaragualle tervetullutta sisällissodasta ja diktatuurista toipuvana maana.
Suomen kehitysyhteistyön aloittaminen Nicaraguan kanssa oli jatkumoa aikaisemmalle kehitysyhteistyöpolitiikalle, jossa tärkeässä osassa olivat sekä Yhdistyneiden kansakuntien että like minded -maiden, erityisesti Pohjoismaiden toiminta. YK:n alaiset järjestöt kannustivat Nicaraguan auttamiseen ja tähän ryhtyivätkin kaikki like minded -maat. Tämä oli ryhmittymä, johon Suomi halusi itsensä samaistettavan länsimaisen profiilin vahvistamiseksi. Siten yhteistyön aloittaminen Nicaraguan kanssa oli palveli tätä tarkoitusta. Myös maan avuntarve oli ilmeinen. Yhteistyö aloitettiin positiivisissa merkeissä, mutta sitä jarruttivat kokemattomuus ja määrärahojen allokointi. Kehitysyhteistyön tekeminen Nicaraguan kanssa ei herättänyt juuri julkista keskustelua ennen maan tuomista ohjelmamaakeskusteluun. Esitykset hallitukselle valittavista ohjelmamaista teki ulkoasiainministeriön alainen parlamentaarinen Taloudellisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukunta (TALKE). TALKE:ssa puolueet ja etujärjestöt pääsivät ensimmäistä kertaa vaikuttamaan Suomen ohjelmamaiden valintaan.
Nicaraguan valitseminen lamautti koko maavalintaprosessin, sillä TALKE:n edustajat eivät päässeet konsensukseen siitä, tulisiko maata esittää ohjelmamaaksi. Siten vuoden 1982 lopussa TALKE ei ehdottanut yhtäkään uutta ohjelmamaata, vaikka neuvottelukunta oli yksimielinen muista esitettävistä maista. Maan valitsematta jättämiseen vaikutti sen ajautuminen uuteen sotaan, johon Yhdysvallat otti osaa tukemalla sandinisteja vastaan taistelleita contra-joukkoja. Kuitenkin tätä merkittävämpää oli, ettei mikään muu länsimaa ollut vakiinnuttanut kehitysyhteistyötä Nicaraguan kanssa ohjelmamaatasolla ja Nicaraguan valinta olisi särkenyt poliittisen tasapainon Suomen ohjelmamaiden joukossa. Kasvaneet määrärahat olivat lisänneet eri eturyhmien kiinnostusta kehitysyhteistyöpolitiikkaa kohtaan siinä määrin, että ohjelmamaiden tuli edustaa tasapuolisesti koko poliittista kenttää. Tilanteessa Suomen julkituodut kehitysyhteistyöpoliittiset linjaukset, jotka puolsivat Nicaraguan valintaa, jäivät poliittiselta ohjaukseltaan suuntaa-antaviksi.
Tutkielman aineistona on käytetty ulkoasiainministeriön arkiston Nicaraguan kehitysyhteistyötä koskevia asiakirjoja vuosilta 1979-1982 ja TALKE:n asiakirjoja vuosilta 1980-1982. Painettuina lähteinä on analysoitu Suomen kehitysyhteistyötä koskevia virallisjulkaisuja. Tämän lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty muistitietoa haastatteluin ja muistelmin. Myös Suomi-Nicaragua-seuran arkistoaineiston läpikäynti on antanut tutkimuskysymykselle lisänäkökulmaa.
Suomen kahdenvälinen kehitysyhteistyö Nicaraguan kanssa on päättynyt vuonna 2012, joten aihe on varsin ajankohtainen. Lisäksi Suomen maavalintojen tarkemmat historialliset tulkinnat ovat toistaiseksi vielä harvinaisia. Tutkielma tarjoaa kohdistetun analyysin Suomen kehitysyhteistyön historiasta Nicaraguan tapaustutkimuskohteen kautta.