"Ei pirise enää koulun kello" - Kerronnallinen tutkimus opettajien ikääntymiskokemuksista
Kujala, Tiina (2006)
Kujala, Tiina
Tampere University Press
2006
Kasvatustiede - Education
Kasvatustieteiden tiedekunta - Faculty of Education
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2006-12-01
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:isbn:951-44-6791-4
https://urn.fi/urn:isbn:951-44-6791-4
Tiivistelmä
Tutkitut perusopetuksen ja lukion opettajat olivat viimeisiä vuosia työssä tai juuri eläkkeelle siirtyneitä sukupolvikokemuksiltaan suuriin ikäluokkiin lukeutuvia opettajia. Teoreettisena lähtökohtana oli käsitys, että kertoessaan elämästään, yksilö samalla rakentaa identiteettiään. Tarkoituksena oli selvittää, minkälaista kerronnallista identiteettiä ikääntyneet opettajat tuottivat ja miten yhteiskunnan mallitarinat, kulttuuriset kertomukset koulusta, ikääntymisestä ja eläkeläisistä, rakensivat kertomuksia ja yksilön identiteettiä.
Opettajien kertomuksista nousi esiin yksi yhteinen ydinteema, ideaali eläkkeelle siirtyvästä opettajasta. Ihanteena näyttäytyi tilanne, jossa opettaja tekee tunnollisesti ja pätevästi työnsä loppuun saakka, viralliseen eläkeikään asti. Opettajien kertomukset voitiin jakaa karkeasti kolmeen luokkaan. Progressiivisia kertomuksia luonnehtivat onnistuneet ratkaisut eri elämäntapahtumissa. Regressiivisissä kertomuksissa painottuivat vastoinkäymiset. Eläkkeelle siirtyminen ei ollut myönteinen kokemus. Pysyvyyskertomuksissa tapahtumien kulku eläkkeelle siirtymisineen oli tasainen ilman erityisiä nousuja tai laskuja.
Tehokkuuden, mitattavuuden sekä kilpailun ja talouden arvojen korostuneen esiinmarssin vaatimukset leimasivat opettajien kerrontaa. Voimavaradiskurssi ja kolmannen iän konstruktio olivat vallitsevat kulttuuriset ikääntymisen mallitarinat. Liikunnan harjoittaminen, sosiaalinen osallistuminen ja kiinnostus jokapäiväisen elämän ilmiöitä kohtaan nähtiin kertomuksissa keinoiksi saavuttaa hyvinvointia. Tavoitteena oli onnistunut vanheneminen. Vanheneminen käsitettiin onnistuneeksi, mikäli saa elää pitkään terveenä ja tyytyväisenä.
Opettajien terveyden vaalimiseen tai saavuttamiseen liittyvä kerronta hyödynsi kulttuurista mallitarinaa, joka biologisoi ja medikalisoi elämän ilmiöt, myös ikääntymisen. Nuorekkuuden, hoikkuuden ja pitkän iän vaatimus otettiin kerronnassa tosissaan. Naisille määritetyt ulkonäköideaalit ja kauneuskriteerit ovat kulttuurissamme rajatummat ja lukkoon lyödymmät, mikä näkyi naisopettajien kerronnassa. Toisaalta ulkonäkökriteerejä ei hyväksytty, niihin suhtauduttiin ironialla tai huumorilla, toisaalta tuotiin esiin kamppailu oman nuorekkuuden puolesta.
Koulua ja ikääntynyttä opettajaa kuvaava tarinavaranto elää rikkaana. Yksi elinvoimaisimmista ikääntyneisiin opettajiin kohdistuvista stereotypioista on se, että vanha opettaja ei sopeudu muutoksiin ja että hän on jäykkä asenteiltaan. Tutkimukseni opettajat eivät välitä leimautumisesta muutosvastarintaisiksi, vaan päinvastoin: he kokevat vastarinnan ja sen ilmaisun vahvuudekseen ja jopa velvollisuudekseen. Ikääntyneet opettajat kritisoivat nykykoulun paisunutta muutos- ja kehittämistyötä sekä tehokkuuden ja sopeutuvuuden vaatimusta. Samalla he tekivät eroa nuoriin opettajiin ja myös koulun johtoon.
Aineistoni opettajista kahdeksan oli ennen aikaisella eläkkeellä. Opettajissa oli myös niitä, jotka olisivat halunneet jatkaa työssä vielä eläkeiän saavuttamisen jälkeen. Sairastuminen, oman terveyden vaaliminen ja läheisten ihmissuhteiden hoitaminen olivat tärkeimpiä syitä siirtymiseen ennenaikaiselle eläkkeelle. Myös vapautuminen koulun muutos- ja kehittämistyöstä houkutteli eläkkeelle ennen aikaisesti. Ikäodotus naisopettajaa kohtaan on ristiriitainen. Toisaalla on nuorekkuuden ja tehokkuuden odotus, toisaalla se, että hän viimeisinä työvuosinaan vähitellen vetäytyy, hiljenee ja siirtyy eläkkeelle heti kuin mahdollista. Vaikka koulu perinteisesti on mielletty sukupuoli- ja ikäneutraalina instituutiona, ikääntyneiden opettajien narratiiveissa koulun vuorovaikutusnäyttämö kerrotaan sukupuoli- ja ikärakenteen läpäisemänä.
Opettajien kertomuksista nousi esiin yksi yhteinen ydinteema, ideaali eläkkeelle siirtyvästä opettajasta. Ihanteena näyttäytyi tilanne, jossa opettaja tekee tunnollisesti ja pätevästi työnsä loppuun saakka, viralliseen eläkeikään asti. Opettajien kertomukset voitiin jakaa karkeasti kolmeen luokkaan. Progressiivisia kertomuksia luonnehtivat onnistuneet ratkaisut eri elämäntapahtumissa. Regressiivisissä kertomuksissa painottuivat vastoinkäymiset. Eläkkeelle siirtyminen ei ollut myönteinen kokemus. Pysyvyyskertomuksissa tapahtumien kulku eläkkeelle siirtymisineen oli tasainen ilman erityisiä nousuja tai laskuja.
Tehokkuuden, mitattavuuden sekä kilpailun ja talouden arvojen korostuneen esiinmarssin vaatimukset leimasivat opettajien kerrontaa. Voimavaradiskurssi ja kolmannen iän konstruktio olivat vallitsevat kulttuuriset ikääntymisen mallitarinat. Liikunnan harjoittaminen, sosiaalinen osallistuminen ja kiinnostus jokapäiväisen elämän ilmiöitä kohtaan nähtiin kertomuksissa keinoiksi saavuttaa hyvinvointia. Tavoitteena oli onnistunut vanheneminen. Vanheneminen käsitettiin onnistuneeksi, mikäli saa elää pitkään terveenä ja tyytyväisenä.
Opettajien terveyden vaalimiseen tai saavuttamiseen liittyvä kerronta hyödynsi kulttuurista mallitarinaa, joka biologisoi ja medikalisoi elämän ilmiöt, myös ikääntymisen. Nuorekkuuden, hoikkuuden ja pitkän iän vaatimus otettiin kerronnassa tosissaan. Naisille määritetyt ulkonäköideaalit ja kauneuskriteerit ovat kulttuurissamme rajatummat ja lukkoon lyödymmät, mikä näkyi naisopettajien kerronnassa. Toisaalta ulkonäkökriteerejä ei hyväksytty, niihin suhtauduttiin ironialla tai huumorilla, toisaalta tuotiin esiin kamppailu oman nuorekkuuden puolesta.
Koulua ja ikääntynyttä opettajaa kuvaava tarinavaranto elää rikkaana. Yksi elinvoimaisimmista ikääntyneisiin opettajiin kohdistuvista stereotypioista on se, että vanha opettaja ei sopeudu muutoksiin ja että hän on jäykkä asenteiltaan. Tutkimukseni opettajat eivät välitä leimautumisesta muutosvastarintaisiksi, vaan päinvastoin: he kokevat vastarinnan ja sen ilmaisun vahvuudekseen ja jopa velvollisuudekseen. Ikääntyneet opettajat kritisoivat nykykoulun paisunutta muutos- ja kehittämistyötä sekä tehokkuuden ja sopeutuvuuden vaatimusta. Samalla he tekivät eroa nuoriin opettajiin ja myös koulun johtoon.
Aineistoni opettajista kahdeksan oli ennen aikaisella eläkkeellä. Opettajissa oli myös niitä, jotka olisivat halunneet jatkaa työssä vielä eläkeiän saavuttamisen jälkeen. Sairastuminen, oman terveyden vaaliminen ja läheisten ihmissuhteiden hoitaminen olivat tärkeimpiä syitä siirtymiseen ennenaikaiselle eläkkeelle. Myös vapautuminen koulun muutos- ja kehittämistyöstä houkutteli eläkkeelle ennen aikaisesti. Ikäodotus naisopettajaa kohtaan on ristiriitainen. Toisaalla on nuorekkuuden ja tehokkuuden odotus, toisaalla se, että hän viimeisinä työvuosinaan vähitellen vetäytyy, hiljenee ja siirtyy eläkkeelle heti kuin mahdollista. Vaikka koulu perinteisesti on mielletty sukupuoli- ja ikäneutraalina instituutiona, ikääntyneiden opettajien narratiiveissa koulun vuorovaikutusnäyttämö kerrotaan sukupuoli- ja ikärakenteen läpäisemänä.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4773]