Masennustilan ja sen komorbiditeettien diagnostiikan reliabiliteetti erikoissairaanhoidossa
Helminen, Anni (2018)
Helminen, Anni
2018
Lääketieteen lisensiaatin tutkinto-ohjelma - Licentiate's Degree Programme in Medicine
Lääketieteen ja biotieteiden tiedekunta - Faculty of Medicine and Life Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2018-02-14
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201802151229
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201802151229
Tiivistelmä
Masennustilan monihäiriöisyys on yleistä. Ahdistuneisuushäiriöt sekä päihdehäiriöt ovat masennuksen tavallisia komorbideja tiloja. Hoidon kannalta on olennaista tietää, onko kyseessä monihäiriöinen masennustila, sillä ennuste huononee ja hoidon pituus pitkittyy, mikäli masennustilan lisäksi on muitakin häiriöitä. Terapian sisältö tulee myös laatia kaikkien potilaalla olevien häiriöiden mukaan. Psykiatrinen diagnostiikka on kehittynyt viime vuosikymmeninä ja kehitys on alati jatkuvaa. Mahdollisesti tästä syystä strukturoitu lähestyminen diagnostiikassa ei ole vielä saanut tarpeeksi suurta jalansijaa, vaan diagnooseihin päädytään useimmiten pelkän kliinisen haastattelun avulla.
Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin kliinisten masennustila-, ahdistuneisuushäiriö- ja päihdehäiriödiagnoosien reliabiliteettia eli yhteneväisyyttä strukturoidun MINI-haastattelun avulla, sekä vertailtiin, onko iällä tai sukupuolella vaikutusta osuvuuteen.
Aineistona käytettiin Etelä-Pohjanmaalla kerättyä Masennustalkoot II -aineistoa, joka koostui psykiatriseen erikoissairaanhoitoon vuosina 2009–13 lähetetyistä potilaista. Sisäänottokriteerinä oli BDI (Beck Depression Inventory) vähintään 17 pistettä ja poissulkukriteereinä psykoottiset tilat sekä orgaaniset aivosairaudet. Valituille potilaille tehtiin MINI-haastattelu ja tuloksia verrattiin psykiatrien ennalta asetettuihin diagnooseihin.
Tuloksissa todettiin, että masennustilan diagnostiikka on varsin osuvaa riippumatta taustoista tai monihäiriöisyydestä, mutta kliinisissä diagnooseissa esiintyy ahdistuneisuushäiriöiden tulkintaa masennukseksi. Komorbideista tiloista erityisesti ahdistuneisuushäiriöt jäivät diagnosoimatta suurilta osin.
Masennustilan tunnistamiseen on panostettu taudin yleisyyden vuoksi, joten diagnosointi on kehittynyt herkäksi, mutta tarkkuus on huonontunut. Ahdistuneisuushäiriöt eivät tule aina selkeästi esille vastaanottotilanteissa, joten ne voivat jäädä huomaamatta ilman strukturoitua haastattelua. Leimaantumisen välttely voi myös aiheuttaa ilmiön, jossa asetetaan mahdollisimman vähän diagnooseja. Tulevaisuudessa olisi hyvä kartoittaa tavallisimmat komorbidit tilat tarkemmilla kysymyksillä sekä ohjelmoida herkästi strukturoitu haastattelu, mikäli epäselvyyttä taudinkuvasta on.
Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin kliinisten masennustila-, ahdistuneisuushäiriö- ja päihdehäiriödiagnoosien reliabiliteettia eli yhteneväisyyttä strukturoidun MINI-haastattelun avulla, sekä vertailtiin, onko iällä tai sukupuolella vaikutusta osuvuuteen.
Aineistona käytettiin Etelä-Pohjanmaalla kerättyä Masennustalkoot II -aineistoa, joka koostui psykiatriseen erikoissairaanhoitoon vuosina 2009–13 lähetetyistä potilaista. Sisäänottokriteerinä oli BDI (Beck Depression Inventory) vähintään 17 pistettä ja poissulkukriteereinä psykoottiset tilat sekä orgaaniset aivosairaudet. Valituille potilaille tehtiin MINI-haastattelu ja tuloksia verrattiin psykiatrien ennalta asetettuihin diagnooseihin.
Tuloksissa todettiin, että masennustilan diagnostiikka on varsin osuvaa riippumatta taustoista tai monihäiriöisyydestä, mutta kliinisissä diagnooseissa esiintyy ahdistuneisuushäiriöiden tulkintaa masennukseksi. Komorbideista tiloista erityisesti ahdistuneisuushäiriöt jäivät diagnosoimatta suurilta osin.
Masennustilan tunnistamiseen on panostettu taudin yleisyyden vuoksi, joten diagnosointi on kehittynyt herkäksi, mutta tarkkuus on huonontunut. Ahdistuneisuushäiriöt eivät tule aina selkeästi esille vastaanottotilanteissa, joten ne voivat jäädä huomaamatta ilman strukturoitua haastattelua. Leimaantumisen välttely voi myös aiheuttaa ilmiön, jossa asetetaan mahdollisimman vähän diagnooseja. Tulevaisuudessa olisi hyvä kartoittaa tavallisimmat komorbidit tilat tarkemmilla kysymyksillä sekä ohjelmoida herkästi strukturoitu haastattelu, mikäli epäselvyyttä taudinkuvasta on.